Merkkipäiviä ja virstanpylväitä, nro 19

Kuvassa (jokin aika sitten) merkkipäiväänsä viettävä ja uutta elämää vuoden elänyt.

”Oi tahtoisin vieläkin elää!

Maan autuutta rakastan niin!

Sitä rakastan niin kuin köyhä,

joka pyrkii rikkauksiin.

 

Tai niin kuin rikas ja ahne,

joka vuoksi nautinnon

yhä pöydässä istuu, vaikka

jo kylliksi saanut on.

 

Tai niin kuin köyhäksi tullut

ja nöyryytetty mies:

hän rahtusestakin kiittää, -

rovon arvon hän yksin ties…                Joel Lehtonen

 

Ystäväni M. kuoli 11 vuotta sitten sisäelinsyöpään. Muutamaa viikkoa ennen hänen kuolemaansa olimme ajelemassa kotiin Tuomasmessusta. Puhuin siitä, mitä hänestä sillä hetkellä ajattelin. Hän sanoi: ”Matti, en ole ollenkaan niin hyvä ihminen, kuin sinä luulet”. Vastasin: ”M., en ole ollenkaan niin huono ihminen, kuin sinä luulet”. Sain tällä hänet kovasti nauramaan. Mutta sitten hänen kasvonsa vääristyivät kivusta. Hän sanoi, ettei voi nauraa, koska se sattuu niin paljon.

Muutaman viikon kuluttua hän oli poissa. Me nauramme, me itkemme ja me kuolemme. Hyvin synkkää on toisinaan. Kaipaan edelleen ystävääni, kun hän tulee mieleeni. Kaipa minuakin joku sitten muistaa, ajatus siitä mahdollisuudesta tuntuu hyvältä.

Minulta poistettiin tällä viikolla pyelostoma (pissaletku oikeasta munuaisesta), sillä etäpesäke virtsajohtimessa on tukkinut tien virtsarakkoon. Siihen yritettiin asentaa reitin avaava stentti, mutta se ei onnistunut. Molempien munuaisten toiminta haluttiin kuitenkin varmistaa hoitojen ajaksi. Nyt ei hoitoja enää anneta.

Hyvästelin mielelläni sen kirotun, vaikka siitä kuinka olisi/on ollut hyötyä. Se tuotti minulle ainakin kolminkertaisesti niin paljon vaivaa kuin itse syöpä ja sen hoidot yhteensä. Sinällään on ihmeellistä, miten nopeasti neljän millin aukko kyljessä umpeutuu vuotamattomaksi itsestään. Reilusti alle vuorokaudessa.

Sain tänään viimeisen sädehoitoannokseni. Kiitos Ruoholahteen kahdelle mukavalle leidille hyvästä hoidosta. Sivuvaikutuksia tuli oikeastaan vain ensi kerran jälkeen.

Loppu onkin nyt vain seurantaa ja oireiden hoitoa. Sitäkin olen miettinyt, kannattaako minun käydä tietokonetomografiassa enää ollenkaan. Tulos on kuitenkin se mikä on. Huono tulos voi masentaa ja hyvä tulos taas antaa katteetonta toivoa. Olisiko paras mennä vain sammutetuin lyhdyin kohti uusia pettymyksiä?

Ja kun kerran hoitoja ei voida enää antaa, kuinka arvokasta tai hyödyllistä on informaatio taudin etenemisestä?

Kohti uusia pettymyksiä, niin. Ylihuomenna on vaimoni syntymäpäivä, huomenna minun vuosipäiväni. Tarkalleen vuosi sitten sain diagnoosin levinneestä haimasyövästäni. Jos joku olisi ennustanut, että näen huomisen päivän (kaiketi näen), olisin nauranut tylyn ja katkeran naurun. Eli eihän tuollainen päivä voi olla pettymyksen päivä.

Tähän vuoteen on mahtunut monenlaisia päiviä. Pahimpina olen ajatellut, kun hoidot ovat oikein rasittaneet, että kyllä tämä saisi olla jo tässä. On tämä nyt nähty. Parhaimpina, lähes oireettomina päivinä on voimakas elämänhalu vallannut sisimmän. Riemua hengityksen tasaisesta toimivuudesta, elämästä yksinkertaisimmillaan. Ja sitten on ollut paljon tasaisen harmaita arjen päiviä, jotka eivät ole jääneet sen kummemmin muistiin. Aivan kuten terveilläkin.

Juhlimme siis vapautunein mielin Liisan pyöreitä vuosia nyt jälkikäteen. Ne jäivät valitettavasti pienemmälle huomiolle sairastumiseni vuoksi. Ei siinä hullunmyllyssä ollut aikaa eikä mahdollisuutta oikein mihinkään. Onnea onnea vaimoni, molempien merkkipäivien johdosta! Kiitos tästäkin vuodesta! Mennään eteenpäin.

Pihan nurmi rehottaa ja hiuksia ei ole. Pitäisi kai jaksaa leikata. Olisipa toisinpäin, niin mielelläni menisin parturiin.

 

Päivän puujalka

Helsingissä asui aikanaan ujo Pekka, joka kovasti halusi läheisyyttä tyttöjen kanssa, mutta ujo ja arka oli. Ja sitten oli vielä hyvin henkilökohtainen ongelma.

Eräänä iltana hän kuitenkin ryhdistäytyi ja lähti Vanhan Kellariin tansseihin. Siellä hän tutustuikin mukavan oloiseen tyttöön ja vietti illan hänen kanssaan. Iltayöstä tyttö sanoi lähtevänsä kotiin, Kirkkonummelle asti. Pekka lähti saatille. Tyttö oudoksui, joko se yökylään haluaa, mutta myöntyi. Pekka kuitenkin hyvästeli tytön kotiovelle ja palasi asemalle junaa odottamaan. Kotona hän oli vasta aamuyöstä.

Suhde leimahti ja hiljalleen syveni. Lämpöä, kiintymystä, rakkauttakin oli ilmassa. Usein vietettiin iltaa Kirkkonummella, mutta aina illalla Pekka lähti kotiinsa. Tyttö alkoi jo tätä ihmetellä.

Eräänä yönä odotellessaan junaa tuulessa ja tuiskussa Helsinkiin Pekka päätti, että näin ei voi enää jatkua. Heti aamulla hän tilasi ajan psykiatrille.

”Katsokaas tohtori, minulla on ongelma. Kun illalla nukahdan, tulee unessa pieni vihreä mies ja sanoo:   Pekka, lähdetääs pissalle! Ja kun herään, on peti märkä, olen laskenut alleni”.

Psykiatri: ”Voi voi Pekka, olisit tullut aikaisemmin! Olen näitä paljon hoitanut. Se on helppoa. Sanot unessa sille pienelle vihreälle miehelle jämäkästi, että ei ole tarvetta! Takaan, että et pissaa allesi”.

Pekka lähti illalla Kirkkonummelle. Vietettiin ihana ilta, kynttilät ja hyvää ruokaa. Maata pannessa vielä nuorten välinen lempi ensi kerran täydellistyi niin sanoaksemme. Pekka nukahti onnellinen hymy huulillaan oma kulta kainalossa.

Ja se pirulainen, pieni vihreä mies oli heti siinä. ”Pekka, lähdetääs pissalle”.  Pekka: ”Ei ole tarvetta!”. Vihreä mies: ”Ai sinä Pekka vietävä olet käynyt psykiatrilla, vai niin. Nyt me lähdetäänkin paskalle!”.