Nyt se joulu vaan alkamaan, nro 37

 

”Maasta se sienikin ponnistaa.”                           -Adolphus Tatti, mietelmä 1700-luvulta

 

”Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien

Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan?

Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?

Helmassani kantaa itse taivastako saan?”    

-          Carola Häggkvist, suom. Maija Kalaoja

 

Tervetuloa Linus-rakas viettämään joulua vaarin kanssa.

Riemullista joulua teillen kaikillen toivottavat Seimen Lapsi, Linus ja Matti, lapsen tasolle taantunut! Meitä on kolme! Voikaa hyvin, laulakaa, riemuitkaa! Unohtakaa korona ja sitä pienemmät vitsaukset.

Perhe on tässä laitellut joulua tarmokkaasti ja innolla, kuten ennenkin. Se ei nyt koske minua, otan kaiken vastaan annettuna. Olen kyllä sen verran elämääni tyytymätön, että tuota katson kateellisena sivusta, tuota touhua. Ei-osallistujana. Ja sitten muistan, ettei minulla pitänyt enää olla tällaistakaan osaa tässä kaikessa.

Puolenpäivän aikaan riisipuuro, sitten joulusauna. Klo 16 etähartaus Hyvän Paimenen kirkosta, siitä se lähtee ja siten se etenee. Vaatetus arkinen, sairaalle mukavuus on pääasia.

Mutta joulun riemun ja elämän jatkumisen ohessa, oletteko koskaan kokeneet sitä, kun voimat katoavat (kokonaan)? Minä olen, älkää tätä osaa kadehtiko. Jalkani, entisen kovahkon kuntoilijan sellaiset, ovat melkein kokonaan tunnottomat polvista alaspäin. Kun nousen ja lähden kävelemään, ovat ensiaskeleet aikamoista harjoittelua ja horjahtelua. Ulkona menee parikymmentä metriä minkäänlaisen rytmin saavuttamiseen, jos vähänkään vauhtia haluaa.

Tämä vetää veteläksi ja aiheuttaa samalla huonon omantunnon. Kun tietää, että pitäisi mennä ulos koirien kanssa korttelia kiertämään. Pitäisi praktiseerata käsipainoilla. Pitäisi, pitäisi. Viikkoon en ole kävelyäkään tehnyt. Kun tulee väsymys ja haluttomuus, ja kumpi onkaan niistä suurempi este? En ollenkaan osaa sanoa. Turha on vedota keliin tms. Sisälläni se este sittenkin on.

Olen ihan varma, että tämä tekemättömyys vaikuttaa elämäni laatuun ja pituuteen. Mutta minkäs teet? Näin se nyt on. Aikaisemmin veteliä aikoja on seurannut jonkinlainen tarmonaika, nyt ei siltä tunnu. Ehkä se vielä tulee.

Olen nyt kahtena päivänä ollut sädehoidossa, vielä ei tunnu miltään suuntaan jos toiseenkaan. Kuulemma ensin tulee lisää kipua ja vasta sitten helpottaa. Opiaatteja ei kyllä nyt parane jättää noin vain sivuun. Ensi maanantaista alkaen on suunniteltu vielä kolme hoitokertaa päivittäin, reippaassa tahdissa siis tulevat ja hyvä niin.

Olen sitä etukäteen miettinyt, miltä se tuntuu, kun tosiaan huomaa olevansa ihan oikeasti hoidon palliatiivisessa vaiheessa ja mielellään ottaa vastaan apua lähimmäisiltä. Kun yleinen kunto ja mieliala kovasti laskevat, kun kokonaisuutta jäytävä toimintakyvyn alenema on aivan selkeä tosiasia niin, ettei sitä lääkityksen muutoksilla (tai millään muilla muutoksilla) voi enää selittää pois. Kun vain makailee, ja janon yllättäessä pyytää joltakin lähellä olevalta lasillista sen sijaan, että lähtisi itse hakemaan.

Tai kun vaikka tarpeettomasti lykkää vessareissua haluttomuuttaan pieneen ponnistukseen.

Sanoisin, ettei tässä ole mitään suuria yllätyksiä, tällaista olen etukäteen tämän kehityksen olettanutkin olevan. Suurin selitys yllätyksettömyyteen on ehkä se, että kehitys huonompaan on kuitenkin niin hidasta, vaikkei suinkaan tasaista.

Puujalkaa tai kevennystä ei nyt ole, eikä tarvitsekaan olla. Onhan nyt jouluviikkoja Vapahtajamme syntymäjuhla, jota kaikella arvokkuudella vietettäköön.