tiistai 29. syyskuuta 2020

Vierailevan kirjoittajan postaus, nro 20, kirjoittaja ystäväni Matti L. Puujalka on lisäämäni


Miten Matti sai liikanimen?

Vieraileva kirjoittaja

 

Matti on suosittu etunimi. Ei ihme, että Matin kipparoimaan tietovisaporukkaankin on osunut kaksi Mattia. Tämän kirjoittaja on Matin kaima.

Matti ja minä olemme tunteneet toisemme 1970-luvun puolivälistä, mutta vasta pari vuotta sitten Matti arvioi, ettei aina ole selvää, kumpi Matti on puheena, jos mainitaan ainoastaan etunimi. Siltä istumalta hän keksi ja julisti itselleen liikanimeksi Fiksu-Matti. Minulle hän soi lisänimeksi Tyhmä-Matti.

On sanomattakin selvää, että jos liikanimen anto Matille olisi viety komitean valittavaksi tai kansanäänestykseen, lopputulos ei olisi muuttunut.

Omassa lisänimessäni ei ikävä kyllä ole samaa lennokkuutta kuin Fiksu-Matissa. Sen vuoksi yritin vaihtaa itselleni titteliksi Taula-Mattia. Varmaan muistatte, että Taulan tunnuslause kuuluu: ja sitten me ryypättiin. Pubivisan raittiille osallistujalle se olisi omiaan.

Jos olisin fiksu, olisin ymmärtänyt, ettei Aleksis kirjoittanut Taulaa yhden ominaisuuden henkilöksi. Enemmän kuin ryyppyveikko hän on tarinankertoja. Minä en. Todisteeksi pyydän saada esittää seuraavaa.

Torilla oli kaivo. Sen pohjalla ei ollut vettä vaan liejua, olkia ja niiden seassa rahoja. Kaivon vieressä oli vasuja. Ihmiset saivat laskea vasun köyden päässä kaivoon ja pyydystää siihen niin paljon rahaa kuin suinkin. Ei muodostunut jonoa eikä väenpaljoutta, vaan ihmiset odottivat vuoroaan turvavälejä kunnioittaen.

Vähän naureskelin itsekseni, kun huomasin, että toiset hamusivat seteleitä ja huudahtelivat kiihtyneinä, kun niitä tarttui koriin. Ne olivat Suomen markkoja, siis arvottomia. Minä tavoittelin kahden euron kolikoita.

Lähdimme kävelemään pois, jotteivät muut näkisi saalistamme. Fiksu näytti oman vasunsa aarteen. Hänelle oli sattunut 25 eurosentin kolikko vuodelta 1975. Vaakunan sijaan siihen oli lyöty Pirkko Mannolan kuva.

Ja silloin heräsin.

 

Päivän puujalka

Takavuosina suomalainen lähetyssaarnaaja lähti työhön Afrikkaan. Asemapaikan heimon päällikkö tuli kaupunkiin vastaan, siitä eteenpäin oli jatkettava veneellä jokea pitkin. Päällikkö osoittautui tiedonhaluiseksi, hän kyseli koko ajan asioita osoitellen, haluten tietää, mitä mikäkin asia oli suomeksi. Joki, puut, talot ja niin edelleen. Päällikkö toisteli sanoja ja hymyili leveästi.

Sitten rantakalliolla oli estottomasti rakasteleva pariskunta. Sekin piti selvittää. Häveliäs lähetyssaarnaaja ei kehdannut olla suora, vaan keksi sanoa, että: "Ajavat mopoa". Virnistys ja nyökkäys päällikön taholta.

Mentiin eteenpäin, määränpää näkyi jo. Ja taas rakasteleva pari. Sanaakaan sanomatta päällikkö otti jousen ja nuolen ja ampui miesosapuolen kuoliaaksi. Tätä lähetyssaarnaaja ihmetteli. Päällikkö totesi tyynesti: "Ajoi mun mopoa".

 

perjantai 25. syyskuuta 2020

Merkkipäiviä ja virstanpylväitä, nro 19

Kuvassa (jokin aika sitten) merkkipäiväänsä viettävä ja uutta elämää vuoden elänyt.

”Oi tahtoisin vieläkin elää!

Maan autuutta rakastan niin!

Sitä rakastan niin kuin köyhä,

joka pyrkii rikkauksiin.

 

Tai niin kuin rikas ja ahne,

joka vuoksi nautinnon

yhä pöydässä istuu, vaikka

jo kylliksi saanut on.

 

Tai niin kuin köyhäksi tullut

ja nöyryytetty mies:

hän rahtusestakin kiittää, -

rovon arvon hän yksin ties…                Joel Lehtonen

 

Ystäväni M. kuoli 11 vuotta sitten sisäelinsyöpään. Muutamaa viikkoa ennen hänen kuolemaansa olimme ajelemassa kotiin Tuomasmessusta. Puhuin siitä, mitä hänestä sillä hetkellä ajattelin. Hän sanoi: ”Matti, en ole ollenkaan niin hyvä ihminen, kuin sinä luulet”. Vastasin: ”M., en ole ollenkaan niin huono ihminen, kuin sinä luulet”. Sain tällä hänet kovasti nauramaan. Mutta sitten hänen kasvonsa vääristyivät kivusta. Hän sanoi, ettei voi nauraa, koska se sattuu niin paljon.

Muutaman viikon kuluttua hän oli poissa. Me nauramme, me itkemme ja me kuolemme. Hyvin synkkää on toisinaan. Kaipaan edelleen ystävääni, kun hän tulee mieleeni. Kaipa minuakin joku sitten muistaa, ajatus siitä mahdollisuudesta tuntuu hyvältä.

Minulta poistettiin tällä viikolla pyelostoma (pissaletku oikeasta munuaisesta), sillä etäpesäke virtsajohtimessa on tukkinut tien virtsarakkoon. Siihen yritettiin asentaa reitin avaava stentti, mutta se ei onnistunut. Molempien munuaisten toiminta haluttiin kuitenkin varmistaa hoitojen ajaksi. Nyt ei hoitoja enää anneta.

Hyvästelin mielelläni sen kirotun, vaikka siitä kuinka olisi/on ollut hyötyä. Se tuotti minulle ainakin kolminkertaisesti niin paljon vaivaa kuin itse syöpä ja sen hoidot yhteensä. Sinällään on ihmeellistä, miten nopeasti neljän millin aukko kyljessä umpeutuu vuotamattomaksi itsestään. Reilusti alle vuorokaudessa.

Sain tänään viimeisen sädehoitoannokseni. Kiitos Ruoholahteen kahdelle mukavalle leidille hyvästä hoidosta. Sivuvaikutuksia tuli oikeastaan vain ensi kerran jälkeen.

Loppu onkin nyt vain seurantaa ja oireiden hoitoa. Sitäkin olen miettinyt, kannattaako minun käydä tietokonetomografiassa enää ollenkaan. Tulos on kuitenkin se mikä on. Huono tulos voi masentaa ja hyvä tulos taas antaa katteetonta toivoa. Olisiko paras mennä vain sammutetuin lyhdyin kohti uusia pettymyksiä?

Ja kun kerran hoitoja ei voida enää antaa, kuinka arvokasta tai hyödyllistä on informaatio taudin etenemisestä?

Kohti uusia pettymyksiä, niin. Ylihuomenna on vaimoni syntymäpäivä, huomenna minun vuosipäiväni. Tarkalleen vuosi sitten sain diagnoosin levinneestä haimasyövästäni. Jos joku olisi ennustanut, että näen huomisen päivän (kaiketi näen), olisin nauranut tylyn ja katkeran naurun. Eli eihän tuollainen päivä voi olla pettymyksen päivä.

Tähän vuoteen on mahtunut monenlaisia päiviä. Pahimpina olen ajatellut, kun hoidot ovat oikein rasittaneet, että kyllä tämä saisi olla jo tässä. On tämä nyt nähty. Parhaimpina, lähes oireettomina päivinä on voimakas elämänhalu vallannut sisimmän. Riemua hengityksen tasaisesta toimivuudesta, elämästä yksinkertaisimmillaan. Ja sitten on ollut paljon tasaisen harmaita arjen päiviä, jotka eivät ole jääneet sen kummemmin muistiin. Aivan kuten terveilläkin.

Juhlimme siis vapautunein mielin Liisan pyöreitä vuosia nyt jälkikäteen. Ne jäivät valitettavasti pienemmälle huomiolle sairastumiseni vuoksi. Ei siinä hullunmyllyssä ollut aikaa eikä mahdollisuutta oikein mihinkään. Onnea onnea vaimoni, molempien merkkipäivien johdosta! Kiitos tästäkin vuodesta! Mennään eteenpäin.

Pihan nurmi rehottaa ja hiuksia ei ole. Pitäisi kai jaksaa leikata. Olisipa toisinpäin, niin mielelläni menisin parturiin.


 

Päivän puujalka

Helsingissä asui aikanaan ujo Pekka, joka kovasti halusi läheisyyttä tyttöjen kanssa, mutta ujo ja arka oli. Ja sitten oli vielä hyvin henkilökohtainen ongelma.

Eräänä iltana hän kuitenkin ryhdistäytyi ja lähti Vanhan Kellariin tansseihin. Siellä hän tutustuikin mukavan oloiseen tyttöön ja vietti illan hänen kanssaan. Iltayöstä tyttö sanoi lähtevänsä kotiin, Kirkkonummelle asti. Pekka lähti saatille. Tyttö oudoksui, joko se yökylään haluaa, mutta myöntyi. Pekka kuitenkin hyvästeli tytön kotiovelle ja palasi asemalle junaa odottamaan. Kotona hän oli vasta aamuyöstä.

Suhde leimahti ja hiljalleen syveni. Lämpöä, kiintymystä, rakkauttakin oli ilmassa. Usein vietettiin iltaa Kirkkonummella, mutta aina illalla Pekka lähti kotiinsa. Tyttö alkoi jo tätä ihmetellä.

Eräänä yönä odotellessaan junaa tuulessa ja tuiskussa Helsinkiin Pekka päätti, että näin ei voi enää jatkua. Heti aamulla hän tilasi ajan psykiatrille.

”Katsokaas tohtori, minulla on ongelma. Kun illalla nukahdan, tulee unessa pieni vihreä mies ja sanoo:   Pekka, lähdetääs pissalle! Ja kun herään, on peti märkä, olen laskenut alleni”.

Psykiatri: ”Voi voi Pekka, olisit tullut aikaisemmin! Olen näitä paljon hoitanut. Se on helppoa. Sanot unessa sille pienelle vihreälle miehelle jämäkästi, että ei ole tarvetta! Takaan, että et pissaa allesi”.

Pekka lähti illalla Kirkkonummelle. Vietettiin ihana ilta, kynttilät ja hyvää ruokaa. Maata pannessa vielä nuorten välinen lempi ensi kerran täydellistyi niin sanoaksemme. Pekka nukahti onnellinen hymy huulillaan oma kulta kainalossa.

Ja se pirulainen, pieni vihreä mies oli heti siinä. ”Pekka, lähdetääs pissalle”.  Pekka: ”Ei ole tarvetta!”. Vihreä mies: ”Ai sinä Pekka vietävä olet käynyt psykiatrilla, vai niin. Nyt me lähdetäänkin paskalle!”.

torstai 24. syyskuuta 2020

Julkaisut

 Hei

Kirjoitan jatkossa normaalisti kerran viikossa ja julkaisen lauantaina tai sunnuntaina.

Terv Matti

perjantai 18. syyskuuta 2020

Joidenkin elämä on todella rankkaa, eutanasia?, nro18


Kuvassa haima. Oma syöpäni on haiman hännässä. Kookas, viisisenttinen silloin, kun se havaittiin. Koko haima on noin 15 senttiä.


Moni teistä varmaan katsoi perjantaidokumentin miehestä, joka on 12 vuotta maannut kaulasta alaspäin halvaantuneena hengityskoneen ja hoitajien varassa. Hän on ollut lähellä kuolemaa kymmenkunta kertaa hengitysputken irrottua. Limaa erittyy litra päivässä. Ruokailu, eritteet ja kaikki muu vaativat 24 tuntia hoitoa vuorokaudessa. Hän on monta kertaa toivonut, että olisi kuollut heti tapaturmassa. Ohjelma päättyy kuitenkin valoisampiin tunnelmiin, mutta onhan tuo käsittämättömän rankkaa.

Kustannukset ovat varmasti merkittävät. Niitä ei ohjelmassa käsitelty. Kyllähän ihmishengelle ja elämän pidentämiselle hinta löytyy, sen tiedän minäkin.

Johduin kuitenkin ajattelemaan kahta muuta asiaa. Toinen on se, ettei minun elämäni ja lähellä oleva kuolemani ole itse asiassa kovinkaan rankka asia. En siitä kirjoita, asiahan on ihan selvä.

Mutta entä toinen, eutanasia, johon ohjelma liittyi? Ohjelmassa haastateltiin kahta lääkäriä, joilla oli asiasta eri näkemykset. Toinen oli Päivi Räsänen,  jolla vakaumuksensa vuoksi on kielteinen kanta asiaan. Toinen oli lääkäri, joka oli muodostanut kantansa viimeistään pikkupoikansa käsittämättömän, tuskallisen kuoleman vuoksi. Hän oli jopa harkinnut itse avustavansa kärsivän poikansa kuolemaa.

Ohjelmassa käsiteltiin myös Terhokodin alasajoa, kun Räsänen painotti palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kehittämistä. Ihmettelen, miksei hän ottanut esiin mielestäni ilmeistä argumenttia, jonka mukaan Terhokodin alasajon vaihtoehtona voi tulevaisuudessa olla myrkkypiikki jo sairaalan osastolla.

Olen ollut eutanasian vastustaja. Kristittynä ja siksi, että se on minusta luonnon vastaista. Helppoa se olisi minulle vieläkin, kun sairauteni ei ole aiheuttanut varsinaista kipua.

Mutta kyllä tuo ohjelma sai taas ajattelemaan. Elämässä (kuolemassa) on paljon kysymyksiä, jotka ovat itse asiassa liian vaikeita ratkaistavaksi. On selvää, että sivistysvaltio kehittää kansalaistensa lopun ajan hoitoa paremmaksi koko ajan. Suomi oli muistaakseni 14. sijalla tutkimuksessa, jossa vertailtiin hyvää kuolemaa. Edellä oli ainakin Britannia muut Pohjoismaat.

Vaikka hoito kuinka kehittyisi, loppu tulee joka tapauksessa. Tarvitaanko siis kuitenkin eutanasiaa? Ehkä kivut voidaan välttää? Eivät he tuntuneet edes olevan varmoja, tunteeko ihminen kipua sedaatioon vaivutettuna. Luulen, että ei tunne. Toivon.

Jos olisin lääkäri, en myrkkypiikkiä kykenisi antamaan. Enkä tekemään aborttia. 

Edelleen vastustan eutanasiaa monien moraalisten ja käytännön ongelmien vuoksi. Olen kuitenkin täynnä kysymyksiä. Uskon, että meitä on paljon.


Tiesittekö muuten, että omenan siemenet ovat myrkyllisiä? Mukillinen niitä voi olla tappava annos. Olen niitä syönyt paljon, koko omenan, varsinkin lapsena ja varsinkin kotimaisia. Kaikkia syitä sairauteensa sitä miettiikin.

 

USA:n Korkeimman oikeuden jäsen Ruth Bader Ginsberg on kuollut haimasyöpään korkeassa 87 vuoden iässä. Kyllä tämä tauti nyt kurittaa huippujuristeja.

Tiedättekö, miten Suomessa saa huippujuristin nimen? Jos iltapäivälehtien lööppeihin on uskominen, se tapahtuu, kun tekee jotakin tyhmää. Kavaltaa vanhan mummon pesän, pieksee poliisin tai leikkii piilosta Stockmannin joulukuusen alla bimbon blondin kanssa. Juristina hankituilla meriiteillä ei tässä suhteessa ole merkitystä, ollen ne usein vaatimattomat.

Olenkin sanonut nuoremmille juristeille, kun ollaan siinä Ateneumin takana, että juoskaa nakuna Rautatientorin ympäri. Kyllä sillä huippujuristin arvonimen saa. Itsekin sitä aikoinaan harkitsin, tosin kesäaikaan.

  

Päivän puujalka:

Isä laitteli pientä poikaansa illalla nukkumaan. Iltarukouksen lopuksi poika totesi ”Ota vaari luoksesi”. Isä ihmetteli tätä ja vielä enemmän ihmetteli seuraavana päivänä, kun vaari tosiaan yllättäen kuoli.

Seuraavana iltana sama menettely, mutta poika totesikin nyt rukouksen lopuksi toivovansa, että Taivaan Isä ottaisi isän luokseen.

Isä oli aivan paniikissa, mitä jos poika tietää hänenkin kohtalonsa? Uneton yö, töissä ei saanut yhtään mitään aikaan, kauhea stressi, vapinaa vain.

Isä tulee viideltä kotiin ja sanoo vaimolleen: ”Olen aivan lopussa ja hermorauniona, kauhea päivä”.

Vaimo siihen: ”On täälläkin ollut tietämistä, postinkantaja sai kohtauksen ja kuoli tänään ovellemme”.

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Säteilyä ja sukuasiaa, nro 17



Kuvassa suvun nykyinen ja tuleva päämies, toisessa kuvassa Kiikan Wallin-suvun vaakuna


Olin äsken sädehoidossa, vielä ei tunnu missään mitään. Sivuvaikutuksia kaiketi tulee, mutta odotan ettei sellaisia kuin sytostaateista. Neljä kertaa vielä, ensi viikon perjantaina on viimeinen sädetys. Hoitomyllyssä ollaan taas, pieni on ihmisyksilö siellä.

Eniten vaivaa tällä hetkellä aamuinen pahoinvointi. Aamupalan jälkeen on pakko makailla vajaa tunti ja odottaa, että öllötys menee ohi. Nukun myös tunnin-kaksi enemmän kuin terveenä. Muuten aika normaali olo.

 

Välillä hiukan kevyempää pakinaa:

”Sun suuri sukus on juur turha juttu”

-Säe vanhasta 1700-luvun virsikirjasta

Eihän se ihan noin ole, onhan suku tärkeä, varsinkin lähisuku.

 

Olen ottanut itselleni muilta kysymättä suvun päämiehen tehtävän. Kannattaako tuollaista muilta edes tiedustella, jos itse ymmärtää asiat paremmin? Tehtävä on epävirallinen, mutta arvokas. En ole täysin tietoinen, onko kaikilla muilla suvun jäsenillä edes käsitystä asemastani ja tehtävästäni. Tehtävä on lähinnä henkinen, ei niinkään seremoniallinen, ehkä siksi tieto asemastani ei ole laajemmalle sinänsä suuressa suvussa levinnyt. Se voi olla edullistakin, he eivät voi nyt kyseenalaistaa asemaani, kun eivät siitä kerran tiedäkään.

Tehtävänimikkeen  - ”mies” – voisi kuvitella henkivän toksista maskuliinisuutta, mutta ei se niin ole. Tehtävä on enemmänkin matriarkan, joka hyväntahtoisuuttaan (pahantahtoisuuttaan) puuttuu kaikkeen.

Nyt on tullut aika sattuneesta syystä miettiä, kuka voisi olla seuraajani. Kriteeristö on vaativan sorttinen.

Veljieni kanssa en ole asiasta puhunut, tämä asema vaatii kuitenkin paljon arvovaltaa ja sydämen sivistystä. Varmasti uskovat heillä sitä paljon olevan, enkä sitä halua kiistää. Hoitakoot kuitenkin nykyiset tehtävänsä, on sitä siinäkin.

Poikani ei voi ainakaan nyt titteliä saada, kun oleskelee ulkomaalla. Sillä kyllä tämä tehtävä edellyttää lähes jatkuvaa läsnäoloa kotimaassa. Paljon on asioita, joihin pitää kärkkäästi ottaa kantaa, vaikkei oikeastaan koskaan mitään kysytäkään. Tosin poikani ei ole maanpaossa, joten voi hän tietysti palata ja vaatia asemaa itselleen. Fiksu on, isäänsä tullut. Vaatii asemaa sitten, jos uskaltaa.

Suvussa on kaksi hyvin lupaavaa hyvin nuorta miestä, toinen reilut kaksi vuotta ja toinen muutaman viikon ikäinen. Hypätäänpä nyt yhden sukupolven yli täysin ennakkoluulottomasti, ajattelen. Ottakoon sisarenpojan poika T. tehtävän itselleen, luovuttaakseen sen sitten vielä nimettömälle tyttärenpojalleni tämän täyttäessä 18 vuotta. Nuoria ovat, mutta nuorissa onkin tulevaisuus. Näin tämän nyt kaavailin menevän.

Olen näkevinäni tyttärenpojassani omia piirteitäni joissakin kuvissa, toisissa sitten isäänsä, enoaan ym. Äitiäänkin ehdottomasti. Mutta eikö se olekin hienoa, että geenit näin sekoittuvat? Eniten kuitenkin jokainen ihmisyksilö muistuttaa ulkonäöltään itseään. Hyvä niin, kun muutenkin itse rakentaa ihan omanlaisensa elämän.

Eräs tuttu mies sai 70-luvulla poikia, jotka kaikki kovin muistuttivat isäänsä. Alettiin puhua X:n kloonipalvelusta.

Lisäys: Lupaavia nuoria miehiä on itseasiassa kolme, veljen tyttären V:n poika on 1,5 kk.

 

Päivän puujalan tilalla kertomus, jonka minulle kertonut henkilö väitti olevan totista totta.

Eräs mies oli ollut oikein viimeisen päälle ja pitkään juhlimassa niin, että muistikin hiukan pätki. Hän heräsi sekavana aamuyöllä jostakin olohuoneen sohvalta ilman käsitystä siitä, missä on. Hän keräsi pimeässä vaatteet kainaloonsa ja kengät käteen ja hiipi ulko-ovelle. Kun hän rapisteli pimeässä lukkoa, syntyi siitä tietysti ääntä. Oma vaimo ilmestyi heidän yhteisestä makuuhuoneestaan, laittoi valot eteiseen ja tiedusteli, mihin mies oikein oli matkalla.

 

lauantai 12. syyskuuta 2020

Viimeinen oljenkorsi nro16


Kuvan otti Liisa keväällä Sipoonkorvessa

Olen päättänyt ottaa vastaan vielä sädehoitoa. Pääsyynä on se, että siitä ei seuraa samanlaisia sivu- ja jälkivaikutuksia kuin sytostaateista. Tämän todistuksen olen kuullut monesta suusta ja siihen luotan. Sytostaateistahan ehdottomasti kieltäydyin.

Hoito on kaikkea muuta kuin ilmaista, mutta mihin sitä rahansa tässä tilanteessa laittaisi? Kun en pääse matkustamaan Kapkaupunkiin,  jonne kovasti kerran vielä haluaisin. Tuolla kustannuksella siellä tosin voisi käydä muutamankin kerran.

Lääkärit eivät halua ennustella, mutta eihän hoitoa annettaisi, jos ei hyötyä uskottaisi koituvan. Ymmärrän, ettei varmuutta ole.

Tästä johdun ihmettelemään, miten kertakaikkisen poisleikkaavasti minut hylättiin kesäkuun lopussa HUSin syöpäklinikalla. Fyysisesti aika hyväkuntoinen kuusikymppinen siirrettiin palliatiiviseen hoitoon heti, kun etäpesäkkeet eivät enää reagoineet ensimmäiseen kolmen hoidon satsiin. Irinotekaani-sytostaattia ei pyynnöstäni huolimatta suostuttu kokeilemaan, sädehoidosta puhumattakaan. Netissä on kyllä kirjoituksia, joiden mukaan näitä annetaan haimasyöpäpotilaille julkisella puolella. Se ei kohdallani toteutunut.

Olen törmännyt tässä joihinkin vanhoihin ja joihinkin hyvin huonokuntoisiin potilaisiin, joita edelleen julkisella puolella hoidetaan, vaikka ilmeinen kuolema kolkuttaa nurkan takana.

Voiko olla niin, että asiaan vaikutti vastaanotoilla kertomani? Olin avoimesti sanonut, että käyn myös yksityissairaalassa ja sairauteni on siellä seurannassa. Että pannanpa tuo äijä sitten sinne, jos kerran on varaa käydä siellä.

Liisa vei asiani ylilääkärillekin. Vastaus oli määrätietoinen ei.

En ole myöskään saanut lupausta Terhokotiin pääsemisestä. Kuluneen viikon lehtijutut paikan vajaakäytöstä ja yt-menettelystä siellä taustoittavat luontevasti asiaa.

On tää niin tätä.

En haluaisi kuolla. Kuolema tuntuu oudolta ja ikävältä kokemukselta etukäteen ajateltuna, vaikken koekaan tuntevani pelkoa. Haluaisin nähdä lapsenlapsen (lastenlasten) kasvavan ja omien lasten muuttuvan keski-ikäisiksi. Suunnitella vaimoni kanssa yhteistä eläkeaikaa ja vielä kokeakin sen. Olen sanonut, että tähänastinen elämä riittää. Riittää riittää, mutta sopihan sitä ihmisen toivoa, siitäkin meidät on ihmisiksi rakennettu.

 

Päivän puujalka:

Vanhahko hieno rouva tuli lääkärin vastaanotolle. ”Minulla on ikävä vaiva, vatsani ei toimi ja minun on pakko piereskellä tuon tuostakin. Onni onnettomuudessa, jostakin syystä pierut eivät lainkaan haise, eikä niistä kuulu ääntäkään. Voin siis piereskellä vapaasti kaikkialla. Mutta on tämä silti kovin kiusallista, on tästä päästävä eroon".

Lääkäri sanoi kirjoittavansa pillerireseptin ja pyysi rouvaa palaamaan vastaanotolle viikon kuluttua.

Rouva tule kiukkuisena. ”Mitä ihmettä te oikein teittekään, nyt pierut ovat alkaneet haista kamalalle”.

”Rouva hyvä, nyt kun olemme saaneet palautettua hajuaistinne, on meidän syytä keskittyä kuuloonne", vastasi lääkäri.

 

"Tauko" jatkuu, nro 39

 Tauko tai pysyvä kirjoittamattomuus nyt täällä kyllä jatkuu. Tämän haluan ilmoittaa, kun lukijoita on ollut tuhatkunta.  Olen ainoastaan nu...