Minä ja syöpäni nro 12

”Jos mä en olisi mä, mä en voisi sanoa, että mä olen mä”

-Hessu Hopo, ajattelija Ankkalinnasta

 

Mä olen mä, ja mulla on levinnyt haimasyöpä.

Olen lukenut siitä, että monet syöpäpotilaat etsivät kovasti syytä menneisyydestä siihen, miksi heihin iski kohtalokas sairaus. Jotakin selitystä kaipaavat. Jos on ollut kova tupakkamies ja keuhkosyöpä iskee, lienee syy-yhteys selvä. Mutta haimasyövän kohdalla syytä ei löydy. Puhutaan liuottimista, tupakasta ja diabeteksesta, mutta ne tuntuvat olevan enemmänkin arvailuja. Huono tuuri mainitaan asiantuntijoidenkin pohdintojen lopuksi. Kysyn tässä kohtaa kylläkin, että mikä niin huono tuuri? Mihin hyvään tuuriin sitäkin sitten verrataan?

Itse en ole selityksiä kaivellut. Hyödytöntä ja turhaa touhua. Se ei muuta mitään.

Miksi minä? Esitän vastakysymyksen, miksi en juuri minä? Se tuli minulle ja olemme nyt yhtä. Ei ole toista ilman toista.

Ajatellaan vaikka lottoa, sadat tuhannet lottoavat, vaikka tietävät, että päävoiton osuminen omalle kohdalle (huomattavasti harvinaisempaa kuin haimasyöpään sairastuminen) on erittäin epätodennäköistä. Mutta niin vain joillekin tietyille yksilöille päävoitto napsahtaa. Ja se päävoiton saanut on jonkun puoliso, lapsi ja naapuri. Joku vaan, mutta kuitenkin elävä ihminen, jonka monet tuntevat. Joku joku aina saa päävoiton tai tappavan syövän. Joku Matti.

Tietysti sitä joskus miettii, että jos olisikin terve. En oikein osaa kuvata asiaa, mutta syöpä tosiaan on ollut osa minua lähes vuoden. Yhdessä on taivallettu kuin naapurit, joiden on pakko sietää toisiaan. On kai hölmöä sanoa, että riitaiset naapurit taivaltaisivat yhdessä. Siinä he asua nököttävät ja piinaavat toisiaan.

Tai mistä tiedän, ehkä syöpä on oikein rakastunut minuun, eikä tajua, että tuhoaa oivallisen isännän toiminnallaan. Luultavasti se kuitenkin vaan toteuttaa omaa tehtäväänsä aika lailla tunteista vapaana.

Sen tiedän, että ilman syöpää olisi moni asia jäänyt kokematta. Kuinkahan orpo tunne riemastuksen ohessa minut valtaisi, jos se yhtäkkiä katoaisi? Enpä osaa kuvitella, enkä halua.

Mutta on se paskiainen aiheuttanut paljon huolta, murhetta ja ylimääräistä työtä. Tässä ajattelen ennen kaikkea vaimoani, mutta myös muita läheisiä. Tässä suhteessa olen jollakin selittämättömällä tavalla oikeastaan sivullinen. Mehän olemme paskiaisen kanssa yhtä.

 

Päivän puujalka:

Ikäneito meni elämänsä ensimmäistä kertaa Alkoon, viiniä ostamaan ja sanoi: ”Saisinko pullon viiniä”. Myyjä: ”Minkälaista viiniä rouva tarkoittaa, puna- valko- tai roseeviiniä? Ja mikä rypäle?” Ikäneito: ”En osaa ollenkaan sanoa”. Myyjä: ”No se vaikuttaa, minkä kanssa se nautitaan, jos sen kerrotte, niin voin auttaa valinnassa”. Ikäneito: ”Se nautitaan talonmiehen kanssa”.

 

Susia, lampaita ja hoitopäätöksiä nro 11

 

 

”Lammas lampaan vaatteissa”

-W. Churchill vastustajastaan C. Attleesta

 

Tuosta johduin miettimään, mikä lienee paras: Susi lampaan vaatteissa, lammas suden vaatteissa, vaiko lammas lampaan vaatteissa. Minusta lammas suden vaatteissa on huonoin vaihtoehto, petollinen luuseri, joka takuulla tulee jossakin vaiheessa paljastumaan ja sillehän sitten nauretaan. Susi lampaan vaatteissa on taas läpeensä paha, ovela konna, joka raatelee ja repii pahaa-aavistamattoman. Ajatelkaahan, alistuvaa lammasta vietäisiin teuraaksi, mutta sisuksissa ärhentelisikin susi! Teurastajaparka siinä olisi helisemässä. Valitsen siten lampaan lampaan vaatteissa parhaaksi vaihtoehdoksi. Siinä on rehellisyyttä, tasapainoa sekä sellaista suloista viattomuutta ja nöyryyttä, jota harvoin enää tapaa. Se ei esitä mitään, ehkä ei ole tarvettakaan.

Aivan täysi lammas ei tässä kovassa maailmassa parane kylläkään olla. Itse olen ainakin kokenut ongelmaksi sen, missä mitassa perään omia (oikeutettuja?) oikeuksiani ja missä mitassa annan asioiden vain olla. Ja miksei asiakkaidenkin oikeuksia työhommissa.  Olen tainnut olla enemmän oikeuksien perässä kuin niistä luopumassa, joskus ärhäkästikin olen ollut niitä vaatimassa. Taustalla tietysti jalo ajatus oikeudenmukaisuudesta, saa sanoa hyvinkin subjektiivinen käsitys siitä. Joskus on aiheutunut ristiriitoja, jotka ovat saaneet toivomaan, että olisi vain antanut olla ja jatkanut matkantekoa. Työasioihin ei tietysti voi näin suhtautua, siitä maksetaan, että on aika terrieri.

Asiasta toiseen, tiesittekö, että asianajajat ovat rehellisempiä kuin kansalaiset keskimäärin? Kuulen naurua tänne saakka. Mutta, mutta. Asianajajat ovat yksi harvoista ammattikunnista, jos ei ainoa, joiden rehellisyyttä oikein valvotaan. Tosin jälkikäteisesti, kuten tapahtuneet sattumukset hyvin osoittavat.

Kaikkein vastenmielisempiä ovat olleet sellaiset kollegat, jotka tarkoituksella pyrkivät repimään, eivätkä rakentamaan. Vain riitaa ja säätämistä. Olen yrittänyt pitää johtoajatuksena sitä, että ensin selvitetään totuus niin pitkälle kuin mahdollista (siitäkin voi olla hyvin erilaiset näkemykset) ja sitten tehdään kohtuullinen sovinto, johon molemmat osapuolet ovat tyytymättömiä. Se on hyvän sovinnon tunnusmerkki. Yksin ei kukaan kuitenkaan sovintoa voi tehdä.

Ovatko unohtuneet apostolin sanat: ”Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen” (ettei hän heitättäisi sinua tyrmään). Erittäin pätevä ohje edelleen, etenkin nyt. Eihän tuona aikana vielä ollut nykyisiä mittavia oikeudenkäyntikuluja.

Olin tänään lääkärissä kuulemassa arviota viimeisestä sisäelinteni kuvauksesta. Vastetta on ollut, mutta ei parasta mahdollista. Kaksi maksan suurinta etäpesäkettä ovat aavistuksen kasvaneet. Mahdotonta tietää, mutta todennäköisesti olisivat kasvaneet enemmän ilman hoitoa, varmaan myös uusia olisi ilmaantunut. Nyt ei ollut.

Kysymys on nyt hoidon haittojen ja hyötyjen punninnasta, etenkin kun teho ei ole ollut selvempi. Olen ollut väsyneempi ja huonovointisempi kuin aiemmin. Halusin tähän viikon-kaksi mietintäaikaa. Siinä onkin painimista, miten jatkaa.

Joskus herätessä kestää kolme sekuntia, ennen kuin muistan sairauteni ja kohtaloni. Mutta sieltä se moukari jysähtää otsaan. Usein tulee silloin mieleen, että nyt annan periksi, kun samalla huono olo yltyy. Onko elämässä jotakin tekemättä, pitäisikö tätä elämää sen vuoksi pitkittää? Ei mielestäni ole. Siitä ei homma ole kiinni.

Päivän puujalka:

Kylmäkkö Maija Niemi muutti takavuosina töihin Ruotsiin. Kielitaitoa ei ollut, mutta hän halusi vähän hienostella. Hän muutti nimensä ruotsalaiselta kalskahtavaksi. Uusi nimi oli Majo Näs.

Santiago de Compostela nro 10

”Ei matka tapa, vaan vauhti”

-Tuntematon viisastelija

Sanoisin, että kyllä matkakin tappaa riittävänä annoksena.

Olen matkustellut kohtuullisen paljon. Parhaita matkoja ovat olleet vaellusmatkat Keski- ja Etelä-Eurooppaan ystäväni T:n kanssa ja niiden kruununa kaksi Santiago de Compostelan vaellusta. Ensin Pohjois-Espanjasta (muistaakseni hiukan alle 200 km) ja sitten Portosta Portugalista (vähän yli 250 km) Santiagoon.

Suosittelen tätä kokemusta lämpimästi. Me saimme aikoinaan vinkin ystävältämme R:ltä. Mutta menkää ihmeessä mieluummin yksin, kuin riitaisan kaverin kanssa. Siellä ollaan koko ajan yhdessä ja vastoinkäymisiä tulee. Pinna kiristyy, kun tulee rakkoja, hiertymiä ja rasitusvammoja. Kuumuus kiusaa, ylämäet ovat pitkiä, eivätkä alamäet juurikaan tuo helpotusta. Joskus tuntuu, ettei majapaikkaan päästä ollenkaan. Joskus se on jo täysi, ei muuta kuin eteenpäin.

Meille ei tullut kertaakaan erimielisyyttä. En voi siitä ottaa kummoista ansiota. Voin kuitenkin kuvitella, minkälaista olisi riidellä tiellä ja matkalla.

Sain vaellusdiplomiini nimen Matteus. Ystäväni oli hiukan näreissään, kun hänen suomalaiselle nimelleen ei löytynyt apostolista vastinetta.

Baareja ja majoitustiloja löytyy sopivin välein. Aika aikaisessa vaiheessa päätimme, että haluamme nukkua lakanoiden välissä ja haluamme myös sisävessan (tosin ei aina vain meidän). Kustannustaso on hyvin maltillinen.

Antoisia keskusteluja, mahtavia ja vaihtelevia maisemia, kokemuksia parhaasta päästä! Monia muistoja. Joukko seitsenkymppisiä amerikkalaisrouvia, jotka innostuivat rohkeista puheistani. Kaksi australialaistyttöä, jotka kannustivat minua, kun rakkojen vuoksi laahustin kuin raajarikko. Italialaismunkki, joka antoi kuvata itseään vasta, kun olin lukenut hänelle Herran siunauksen suomeksi. Ja niin paljon muuta.

Eräänä päivänä otin yli 53000 askelta. Se totisesti tuntui seuraavana päivänä.

Olisin vielä halunnut sinne, olivat mahtavia reissuja. Menkää ja nauttikaa, te jotka voitte!

Kun nyt pitkiin vaelluksiin päästiin, osallistuin aikanaan 90 kilometrin mittaiseen Vaasa-hiihtoon. Hidasta oli, ensimmäiseen kolmeen kilometriin meni ruuhkan ja ison ylämäen vuoksi tunti. Suksia voideltiin useaan kertaan. Vajaan 50 kilometrin kohdalla kännykkä piippasi, olin ladun vierellä vesisateessa luonnollisilla tarpeillani.  Jäljellä vain 40 kilometriä, iltapäivä oli jo pitkällä. Viesti oli pomoltani J:ltä (seuraa tätä blogia): ”Matti, katsoin televisiosta Vaasa-hiihdon maaliintuloa. Etkö olekaan mukana”. Ystävyys oli koetuksella, mutta säilyi.

Olen ollut aika väsynyt ja huonovointinen. Uskon ja toivon, että nyt alkaa helpottaa.

 

Päivän Puujalan tilalla muistelus:

Sain sovittua 90-luvun puolivälissä erääseen menestyvään ja kansainvälistyneeseen yhtiöön tapaamisen tarkoituksena päästä tekemään tarjous vakuutuksista. Tapasimme itse omistaja-teollisuusneuvoksen. Mukana oli ystäväni ja työtoverini C (ilmeisesti seuraa tätä blogia) kansainvälisen vakuuttamisen asiantuntijana.

Alkuverryttelyn jälkeen herra omistaja otti puheenvuoron nauliten katseensa minuun: ”Kun perustin tämän yhtiön vuonna 1969, tuli teiltä tänne ylimielinen mies, joka ilmoitti, että te ette vakuuta mitään pikkuyhtiöitä. Olitteko te se mies? Olitteko te se mies?!"

Jätin kertomatta, että olin silloin 10-vuotias kansakoululainen. Sen sijaan sanoin, että olisi arvokasta, jos meillä olisi joku, joka jo etukäteen osaisi sanoa, mistä yhtiöistä tulee vuosien saatossa menestyviä ja maineikkaita. Hän lientyi sanoistani niin, että pääsimme tekemään tarjouksen.

Kotimatkalla C alkoi arvuuttelemaan, keneksi teollisuusneuvos oli minua luullut. Hän päätyi L:ään, joka oli organisaatiomme kummallisin osanen, outo tarkoituksettomia asioita melskaava punakka herra. Käytöskään ei ollut mitenkään hiottua. Minua ainakin 30 vuotta vanhempi. Mies mm. joutui elämään saamillaan päivärahoilla, sillä palkka meni vaimon tilille.

Nauroin kyllä, mutta väkinäisesti. Taas, ystävyys oli koetuksella, mutta säilyi.