George Clooneyn näköinen mies, vieraileva kirjoittaja vaimoni Liisa, nro 26

George Clooneyn näköinen mies

Aloitin vakuutusalalla vuonna 1985 Suomen Merivakuutuksessa heti valmistumiseni jälkeen. Aika pian yrityskaupan jälkeen löysin itseni seuraavaksi Teollisuusvakuutuksesta Lauttasaaressa.

Syyskuussa 1989 vaihdoin tehtäviä kuljetusvakuutusosastolta myynnin puolelle. Siihen maailmanaikaan  käytettiin sihteeritehtävissä paljon faksia ja kopiokonetta. Niinpä kopioidessani tarjousta vierestäni kuului mukavalta kuulostava miehen ääni: ”Kukas uusi kaunis tyttö se täällä on?”. ”Mikäs sinun nimesi on, minä olen Matti”. Taisin hämmentyneenä vastata nimeni nopeasti ja hipsin takaisin huoneeseeni.

Jälkeenpäin opin tuntemaan tämän hauskan vitsiniekan. Hänellä oli tapana tulla huoneeseeni kyselemään mitä kuuluu. Hän murjaisi jonkun kyseenalaisen vitsin, punastui itse ja livahti äkkiä pois.

Työkaveruus muuttui ystävyydeksi ja oli helppoa puolin ja toisin kertoa henkilökohtaisistakin asioista, kuten omaisten sairastumisista tai kuolemista. Ystävyys kehittyi jopa sille asteelle, että autoin perukirjojen puhtaaksikirjoittamisissa, hyvin pientä korvausta vastaan.

Henkilökohtaisen elämäni yhdestä tapahtumasta olin melko vaitonainen, vain naispuolinen kollegani oli myötäelänyt sitä kanssani. Matti tivasi usein miehestäni mitä hänelle kuuluu. Väistelin vastaamista ja puhelin jotain siltä väliltä. Lopulta sitten pamautin suoraan, olen eronnut jo aikoja sitten. Sillä kerralla sain vuorostani Matin aika sanattomaksi, hän oli kovin pahoillaan.

Jossain vaiheessa hän sitten alkoi mattimaiseen tapaan ”ristikuulustelemaan”, että aionko mennä vielä uudestaan naimisiin. Vastasin samoin kuin tyttärilleni: ”Joo menen kyllä, jos George Clooney yllättää ja kosii”.

Tästä omasta mielestäni hauskasta sutkautuksesta (jota pidin tuolloin ihan totena, koska en todellakaan ollut suunnitellut mitään uutta avioliittoa enää koskaan) kului pitkäkin aika ja todellakin eräänä päivänä George Clooney sitten polvistui ja kysyi: ”Menetkö kanssani naimisiin?”. Tästä on useasti väännetty vitsiä, olen naimisissa George Clooneyn kanssa, ja voitte kuvitella, että Matti erityisesti on monille maininnut olevansa ainakin George Clooneyn näköinen.

Pitkä ystävyytemme muuttui, jopa useiden sattumienkin kautta, rakkaudeksi. Yhteisiä ystävyyden ja rakkauden vuosia oli meille kertynyt viime syyskuussa yhteensä jo 31! Sain miehen, joka on ollut merkittävä tuki urani eri vaiheissa, siitä olen äärettömän kiitollinen. Ilman Mattia en varmasti olisi tässä missä olen tänä päivänä, usein tarvitaan potkua eteenpäin ja näkemystä ajatuksella: Taivas on rajana!

On minun toisestakin asiasta miestäni kiittäminen. Vaikean auto-onnettomuuden jälkeen olin jättänyt autokoulun kesken. Muutettuamme yhteen ja avioiduttuamme, tuli taas mattimainen kommentti, jossa taisi siinäkin olla ajatus takana: En minä sinun autokuskiksesi ryhdy, mene autokouluun. Ja sen päivän jälkeen olen varmaan ajanut joka ikinen päivä, kiitos siitäkin.

Meillä oli ihania suunnitelmia eläkepäiviksi, monia upeita ja ihan tavallisiakin asioita. Niitä meille ei nyt suoda. Pitkät jäähyväiset ovat toisaalta erittäin raskaat ja sitten taasen ne antavat mahdollisuuden puhua asiat halki. Näin olemme tehneetkin. Päätimme myös tehdä vieläkin asioita, joita kumpikaan ei ole aiemmin tehnyt ja nähdä paikkoja, joissa emme ole käyneet. Uudet muistot lämmittävät sydäntä.

Minulla on onni olla ollut naimisissa kahden näyttelijän kanssa, nyt on vuorossa Sean Connery. Sairastumisen myötä Matti muistuttaa kovinkin toista ihailemaani komeaa näyttelijää. Viimeinen vuosi on opettanut elämästä paljon, tai sen rajallisuudesta. Rakkaus kantaa senkin yli, siihen luotan.

 

Hiukset palaavat, parta rehottaa, mies rappeutuu, nro25

 

   Älä koskaan sano:

   ”Tämä on iäti minun.”

   Elon maljasta juovu,

   taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.

   On maailman rikkaus sinun,

   kun mitään et omakses ano.

Elä pelotta varassa yhden kortin:

Näet aina avoinna kuoleman portin.                     Kaarlo Sarkia

 

Tässä blogissa on ollut yli 70.000 käyntiä tähän asti elokuun jälkeen, silloin sen aloitin. Vähimmillään lukukertoja yhtä kirjoitusta kohti on ollut jonkun verran yli 600, enimmillään yli 3.500. Hämmentävää, aiheuttaa nöyrän mielen.

Tuskinpa hautapaadellani Malmilla (mitään mausoleumia tässä nyt ei uskalla kaavaillakaan, Helsingin keskustan parhaat paikat taitaa sitä paitsi olla kaavoitettu muuhun käyttöön) tulee aikanaan mitään tuohon verrattavaa ihmisvirtaa näkymään. Muistakaa sairaita heidän eläessään, niinhän pitääkin olla.

Hautakiveen voisi kaivertaa: ”Tämä mies yritti elää säällisen elämän, ei aina oikein osannut. Lähti armon kerjääjänä, muuta vaihtoehtoa ei jäänyt”.

 

Seisoin äskettäin liikennevaloissa poikkeuksellisen pitkään. Ehdin siinä syventyä ajattelun jaloon toimeen. Kuinkahan kauan olen viettänyt elämästäni liikennevaloissa? Niissä joutuu kärsimätön luonne viettämään ihan saman ajan kuin kärsivällinenkin. Vaikka, tunnustan sen nyt, nuorena ajoin usein punaisia päin, saaden vain kerran sakot. Mitähän aikanaan tein siten säästyneellä ajalla? Pilkkasin kai hitaampia hitaammiksi.

Siitähän on kai tehty tilastoakin, mihin kaikkeen ihminen ja kuinka paljon aikaa elämänsä aikana käyttää. Keskiarvoja ne ovat tietysti. Sitä kuvittelisi, että kun tietää kuoleman olevan aika lähellä, pitäisi koko ajan puuhata jotakin tähdellistä. Ettei haluaisi nukkua paljonkaan, vaan lukea, kuunnella musiikkia, seurustella läheisten kanssa ym. Minulla (vaikka tuosta kaikesta pidänkin) tilanne ei ole niin. Nukkuminen on sittenkin eräs parhaista tavoista viettää tätä finaalista laatuaikaa. Ei tosin liiallisena, viime viikon lauantaina taisin olla hereillä kolme-neljä tuntia kaikkiaan. Se nukkuminen oli liikaa, olisi pitänyt vaan pakottaa itsensä liikkeelle.

Sitten mietin sitä, onko kärsimätön luonne, kuten minä, saanut elämästään jotenkin enemmän irti kuin rauhallisempi kanssaeläjä? Että kun kyllästyy äkkiä lähes kaikkeen ja ryntää heti uuden pariin, kokee elämässään enemmän. Tiedä en tuotakaan.

Sen tiedän, että olen saanut monet kokoukset päättymään silloin kun aika on ollut, eli kun olen sanottavani sanonut (sabotoituani muiden puheenvuoroja välikommenteilla ja muulla turhalla). Palaveri tulee lopettaa, kun vitsit on kerrottu. Joidenkin mielestä silloin, kun asiat on käyty läpi. Hupsua ja aikaa vievää.

Mutta jää epäilys, saako ihminen kaikesta enemmän irti, jos malttaa pysähtyä rauhassa kaiken äärelle? Laatu vai määrä? Lähtee liikennevaloistakin liikkeelle vasta sitten, kun takana on jo hyvän aikaa tööttäilty. Pysähtyy vaikuttavan taideteoksen äärelle niin pitkään, että jäsenet puutuvat. Leikkii koiran kanssa niin kauan, että koira kiusaantuu. Ja niin edelleen.

Luulen, ettei kärsivällinen ihminen edes tiedä, millaista tuskaa kärsimättömälle aiheuttaa kärsivällisyyteen pakottautuminen. Minä tiedän, mutta voin vain aavistella, kuinka paljon asia ärsyttää toisinpäin.

 

Kuntoni on nyt selvästi parempi kuin parina edeltävänä viikkona. Ehkäpä sopivampi lääkitys on löytymässä. Luin netistä, että vain joka kymmenes haimasyöpäpotilas on elossa vuoden kuluttua diagnoosista, jos leikkausta ei voida tehdä. Minulla on nyt kasassa 13 kuukautta. Pieni sivuosuma tässä kokonaissurkeudessa.

Hiukset ovat tulossa takaisin.

 

Puujalan tilalle

Kerroin ystävälleni A:lle, että joudun viemään laboratorioon ulostenäytteen haiman elastaanituotannon tutkimiseksi. Hän palkitsi minut vastineeksi seuraavalla, tositapahtumaksi väittämällään kertomuksella.

Ystävänsä työskenteli aikoinaan ravintola-alalla Espanjassa, mutta palasi sitten Suomeen. Valitettavasti hän toi mukanaan myös salmonellan. Ei ollut asiaa töihin, vaan seurasi viikoittainen ulostenäytteen seuranta, kunnes näyte olisi puhdas. Niitä otettiin aika monta, ja puhtaan jälkeenkin piti kai antaa ainakin vielä yksi puhdas näyte. Kun hän siis oli olettamansa mukaan viemässä viimeistä näytettä terveyskeskuksen laboratorioon, oli hän jo aika kyllästynyt koko touhuun. Hän otti huonoimman, rispaantuneen käsilaukkunsa mukaan ja laittoi sinne ainoastaan ulostepurkin, ei muuta. Tarkoitus oli heittää hyvin palvellut laukku roskiin näytteen jättämisen jälkeen.

Hakaniemen torilla tuli joku laitapuolen kulkija takaapäin juosten ja nappasi laukun itselleen. Mahtoi olla riemuissaan saalista tutkiessaan.

En puhu paskaa, mutta paskasta on puhe.

Uusi pikkuihmisen nimi ja vanhaa häpeää, nro 24

”Kuule Isä Taivaan, pyyntö tää:

Auta ettei kukaan yksin jää

Katso, Isä, lasta kärsivää

Siunaa koko maailmaa

Siunaa koko maailmaa”                                                                Jaakko Löytty

 

Tähän tuttuun lasten virteen on Jaakko Löytty tehnyt suomenkieliset sanat. Sävellys on eteläafrikkalaisen Enoch Sontongan, ollen sävel nyt tuon maan kansallishymninäkin.

Lapsenlapseni kastettiin viime lauantaina, hän on nimeltään Linus Matti Olavi. Juhlan keskellä otin itkuisessa puheessani esiin sen surullisen asian, että maailmassa on paljon laiminlyötyjä ja nälkäisiä lapsia ilman rakkautta ja hoitoa. Kunpa he saisivat osakseen edes pienen osan siitä huolenpidosta, joka Linukseen kohdistuu. Maailma olisi silloin niin paljon parempi paikka. Lauloimme tuon yllä olevan virren kokonaan kastetilaisuudessa.

Ennen kaikkea juhla oli kuitenkin Linuksen ja nuoren perheen juhla. Kaikkia maailman murheita ei kukaan voi ottaa kantaakseen. On iloittava silloin kun on ilon hetki.

Olin jo aikaisemmin kirjoittanut, että ehkä saan nähdä tämänkin asian. Sain kyllä, vaari oli paikalla, olen siitä kiitollinen. Odotan joulun aikaa, yhteistä juhlaa Linuksen kanssa. Sairaan miehen odotettuja ja mieluisia välietappeja matkalla maaliin.

 

Toiseen teemaan. Monille on varmaan tuttu seuraavassa kuvaamani ilmiö. Aivan yhtäkkiä voi vuosien, jopa vuosikymmenien takaa tulla mieleen joku häpeällinen tai kiusallinen tilanne, jossa itse on puhunut tai käyttäytynyt hylättävästi/hölmösti/naurettavasti. Muisto tulee mieleen aivan yllättäen ja käy kuin sävähdys koko kropan läpi. Toipuminen kestää jokusen minuutin. Ja usein ne ovat samoja mitättömiä asioita, jotka tulevat näin ihan yllättäen mieleen uudestaan ja uudestaan. Muut osapuolet ovat jo ehkä vuosikymmeniä sitten kokonaan unohtaneet merkityksettömän tapahtuman. Jos menisi jollekin mukana olleelle asiaa muistelemaan, saisi varmaan lopullisesti hullun maineen. 

Mistähän tällainenkin ilmiö johtuu? Luulen yhden syyn olevan siinä, että olemme oman elämämme keskipisteitä, emmekä lopulta osaa asettaa itseämme omalle mitättömälle paikallemme ihmissuhdeverkostomme (mikä sana!) kokonaisuudessa. No, omilla silmillämme tätä palloa ja muita ihmisiä tutkimme, se on luonnonlaki.

Tästä asiasta on joku kuulemma kirjoittanutkin, ei tosin ole minun silmiini sattunut. Olen ottanut asian puheeksi useammankin kanssa. Monet ovat tunnistaneet ilmiön, eivät tosin kaikki. Minusta olisi hyvä päästä moisesta eroon.

Sairausrintamalla viisarit näyttävät kyllä edelleen alaspäin. Väsymys ja pahoinvointi lisääntyvät hiljalleen. Apua en kuitenkaan päivittäisiin toimiini vielä tarvitse. Mutta esimerkiksi autoa ajan vain, jos ei toista ajajaa ole käsillä. Joka siis asettaisi kätensä ratille. Jolloin siis minun käsilläni olisi muuta tehtävää kuin olla ratilla. Aina ei kyllä jaksa edes nettiä selailla. Jos silloin liittäisi kädet rukoukseen? Tilanteessani se voi olla paljon hyödyllisempää. Ehkäpä muidenkin. Vieläkö ehtisin perustaa kansanliikkeen ”Hylkää netti, rukoile!”

Kaaduin äsken pelästyttävästi, kun epähuomiossa lähdin villasukissa alakertaan. Paksut liukkaat sukat, tunnottomat jalkapohjani ja maalatut betoniportaat olivat kohtalokas yhdistelmä. Porras sattui makeasti toiseen pakaraan. Saa nähdä, selviänkö säikähdyksellä.

 

Puujalan tilalle muisto toimistolta

Eräänä aamuna tulin töihin ja tutkin saapunutta postia. Joukossa oli yksi 10 euron suuruinen lasku. Eteisessä kyselin kuuluvalla äänelläni muilta toimistossa jo olevilta, mikä ihme se oikein oli. Eivät tienneet. Samalla soi ovikello. Mennessäni sitä avaamaan totesin muille: ”Eipä tuolla ole väliä, rahaa on!”. En siihen hätään muistanut, että ovesta kuului kaikki läpi porraskäytävään.

Oven takana oli vanhempi rouva, joka tarjosi minulle kirjettä. ”Tässä on erään kuolinpesän asiakirjoja asianajaja Markku H:lle”. Otin kiittäen paperit vastaan. Hänen ilmeensä oli kuitenkin erikoisen oloinen, eikä hän lähtenyt sijoiltaan. En siis sulkenut ovea. Pian hän avasi sanaisen arkkunsa. ”On se hyvä, että teillä on rahaa!”. Häkellyin hiukan, mutta totesin kysymyksen olevan kympistä, sen verran aina löytyy. ”Jaha” sanoi hän ja lähti.

Ikinä hän ei palannut, kertoi Markku. Jaon pesässä loppuun hoiti joku muu taho. Sellainen, joka ei rahoillaan leveillyt, arvaan.