Iskee kovaa, nro 31

 Tällä viikolla ei ole blogikirjoitusta, ei fiksua runolainausta, ei puujalkaa.

Olen huonossa kunnossa henkisesti ja fyysisesti. Nukun ja olen allapäin. Asiat taas kerran vaan konkretisoituivat jykevästi.

Ei saa kirjoitusta aikaiseksi.

Toivon, että pääsen vielä kirjoittamaan, tämä pieni työ on tuonut viikkoihini paljon sisältöä.

Eikä pääse Hoosiannaakaan laulamaan, koskahan olin viimeksi poissa. En muista. 

Rauhaa ystävät. 

Vieraileva kirjoittaja, poikani Elias Halme. Nro 30

 

Kolme eri Mattia

 

Lähestyn tämän blogin luojaa, pääkirjoittajaa ja primus motoria kolmelta eri kantilta ja kolmesta eri aihepiiristä. Haluan antaa lukijoille rehellisen ja ehkä sellaisen kuvan Matti Halmeesta, jollaista hän ei itse ehkä tohtisi tai edes osaisi kirjoittaa. Nimittäin eihän suomalainen mies itseään kehu, ainakaan mielellään. No, meidän Matti taitaa osata senkin, kohtuullisessa määrin. Tiedän myös, että monet ihmiset, jotka hänet tuntevat, myös näkevät hänet näissä luonnehdinnoissa.

 

Asianajaja, varatuomari Matti Halme

Olen suureksi ilokseni huomannut miten varauksetonta arvostusta Matti nauttii kaikissa työelämänsä sidosryhmissä, kun mukaan luetaan niin uudet kuin vanhat kollegat, alaiset, yhteistyökumppanit ja esimiehet. Mielenkiintoinen asia on se, että mitä tiiviimpi suhde Matilla on tai on ollut näiden henkilöiden kanssa, sitä suurempi arvostus heillä on Mattia kohtaan – tunteet ovat hyvinkin lämpimät ainakin näin omaan silmääni. Tämä kertoo siitä, miten lämmin ja kaunis sielu hän osaa olla – kieltämättä sitä, että Matista löytyy välillä myös vähän kulmikas tai jopa hieman tahditon puoli (kenelläpä ei näitä olisi). Mutta ehkä juuri siksi ne henkilöt, jotka tuntevat hänet erityisen hyvin, osaavat arvostaa Mattia: He näkevät tuon oikean Matin ja hänen parhaat, herkät ja arvokkaat puolensa, jotka tekevät hänestä ainutlaatuisen ihmisen.

Matti on edennyt omaa reittiään työelämässä päätyen arvostetuksi oman alansa asiantuntijaksi, jota kunnioitetaan suuresti eri sidosryhmissä – onnistunut ura siis, sanoisin.

 

Urheilija, kuntoilija ja maratoonari Matti Halme

Olen monesta asiasta kiitollinen isälleni Matille, mutta yksi erityinen asia on liikunnallisuus. Rakastan liikuntaa, liikkumista ja urheilua ja tästä on suuressa määrin kiittäminen Mattia (vaikkakin pidämme hyvin eri lajeista – itse olen enemmän palloilumiehiä).

Jo lapsuudesta muistan miten paljon Matti kävi lenkeillä ja piti hallussaan erinomaisia henkilökohtaisia ennätyksiä eri juoksumatkoilta. Silloin pidin niitä itsestäänselvyytenä, mutta vasta sitten, kun aloin itse juoksemaan ja lenkkeilemään havahduin näiden suoritusten erittäin kovaan tasoon. Näinhän se on…usein asioiden todellisen laidan ymmärtää vasta, kun itse kokeilee – seeing is believing.

Kun olimme sisareni kanssa lapsia, kävimme miltei joka kesäviikonloppu uimastadionilla, jonne oli lyhyt matka Etelä-Haagasta. Siellä tuli uiminen tutuksi ja vieläkin kun kuulen niitä hittibiisejä, jotka soivat Uimastadikan ämyreissä 90-luvun puolessavälissä, palaa mieleni noihin onnellisiin ja hauskoihin kesämuistoihin. Sen lisäksi minusta tuli sisareni ohella laadukas uimari. Sanottakoon nyt lisäksi, että Matilla on myös lahjoja penkkiurheilun puolella. Kaikki lahjat ovat yhtä arvokkaita!

 

Isä, Matti Halme

Kun on lapsi, on varmasti vaikea pukea sanoiksi ja ymmärtää mitä itse oikeasti tarvitsisi ja haluaisi. Toki lapsi varmaan sanoisi, että hän haluaa makeisia, huvipuistoreissuja, futis- ja lätkämatseja, elokuvakäyntejä jne. Todellisuudessa lapsi tarvitsee oikeanlaista ravintoa, rakkautta, läheisyyttä, lämpöä, ymmärrystä, ohjausta (sekä pehmeää, että jämäkämpää tilanteen vaatien). Rajoja ja isällistä opetusta siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin, miten kunnioittaa muita ihmisiä ja miten ymmärtää omat etuoikeutensa ja miten kantaa vastuuta niistä. Ylpeänä ja onnellisena voin todeta, että minä ja sisareni olemme saaneet nuo kaikki yllä mainitut. Välillä on ollut hyvin vaikeaa ja mutkia matkassa – elämä ei ole ollut helppoa. Mutta silti isäni Matti on osannut ja ennen kaikkea halunnut laittaa meidät etusijalle. Olen tästä hyvin kiitollinen.

Sisareni ja minun vastuuni on viedä nämä viestit eteenpäin ja opettaa seuraavalle sukupolvelle, mikä on tärkeää tässä elämässä. Ei vain itselle, mutta myös muille. Arvostan erityisesti isässäni hänen oikeudenmukaisuuttaan, rehellisyyttään, aitouttaan ja kiltteyttään. Olen kiitollinen, että hän on tehnyt parhaansa sen eteen, että sisareni ja minä voimme elää onnellista ja etuoikeutettua elämää. Hän on mahdollistanut kaiken tämän laittaen meidän etumme omansa edelle.

Matin sairastuminen on ollut elämää mullistava ja järisyttävä kokemus lähtökohtaisesti pahassa, mutta jopa hieman hyvässä. Alkushokki oli rajaton ja kesti todella pitkään ja vaati monia keskusteluja, että siitä ”selvittiin”. Olen onnekseni päässyt vaihtamaan ajatuksia Matin kanssa ja olemme käyneet hienoja ja tunteellisia keskusteluja, jotka valmistavat tulevaan. Isäni kuolema tulee jättämään massiivisen aukon ja haavan elämääni, joka tuskin koskaan paranee, mutta jonka kanssa varmaan pystyy elämään. Niin ovat aiemmatkin sukupolvet selvinneet samassa tilanteessa, mukaan lukien isäni. Muistot ja tarinat jäävät kuitenkin elämään.

 

Ihmisen "onnistumisista" ja urheilumatkailusta, nro 29

Kuvassa Berliinin olympiastadion. Ei, Sipoon vanha kirkko.

”Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.”

Apostoli Paavali

 

Taisi Paavali lopultakin olla kuin me muut, epäonninen ja epävireinen touhuaja, ainakin osittain. Yritti hyvää, mutta oma persoona ja vallitsevat olosuhteet hapottivat suoritukset. Uskon nimittäin, että tuo on ollut aika rehellistä avautumista. Päinvastoin hänellä toimi homma kuin Pohjanmaalla, missä ihan tarkoituksella yritetään sekundaa, mutta priimaa pukkaa silti vaan. Se kyllä lohduttaa, etteivät muut ihmiset ole mitään sulavasti käyttäytyviä enkeleitä. Kun ei itsekään ole. Tasapäistä porukkaa olemme, vain pieni osa aikeista onnistuu.

Itsellä on ollut aika räpeltämistä. Ehkä joitakin jo unohtuneita valonpilkahduksia siellä seassa.

Olen ollut aika heikossa kunnossa viime aikoina, huonovointisuuskin voi ainakin osittain invalidisoida ihmisen, nyt sen tiedän. Se tekee veteläksi ja aloitekyvyttömäksi. Valtaa kehon ja mielen, turruttaa. Perjantaina on palliatiivinen lääkäri, löytyyköhän uusia keinoja? Ihon alle laitettavaan pahoinvointi/kipupumppuun on ainakin aika korkea kynnys. Nyt lisäsin kortisoniannosta. Ensivaikutelma on, että auttaisi.

Olen miettinyt, olenko/olinko sittenkään ihan pohjamutia myöten hyväksynyt sen, että olen kuoleva palliatiivinen syöpäpotilas? Sellaista olen tuonut esiin aikaisemmissa blogikirjoituksissani, siis kuinka olen jo aikaa sitten hyväksynyt väistämättömän huonompaa suuntaan jatkuvan kehityksen jne. Mutta nyt tuntuu, että haluaisin jollakin ihmelääkkeellä pahoinvoinnin (ja väsymyksen, joka kuitenkin on paljon pienempi riesa) hoidetuiksi. Mutta jos lääkettä ei vaan ole? Johonkinhan tämän on päätyttävä, ja aika vahva epäilys on, ettei kaikkein kauneimmalla tavalla, vaan koettelemusten kautta. Tuskinpa maailma ja Matti hyvästelevät toisensa pelkkää harmoniaa ja suurta sovitusta huokuvalla eeppisen kertomuksen loppuluvulla. Eikö kuolema ole aina ainakin jossakin määrin väkivaltainen tapahtuma? Luonnossa ja lasaretissa.

Perjantaina on kuitenkin niin tärkeä tilaisuus, että sinne mennään vaikka kortisonin voimalla. Tarkoitus on tavata vanhoja työkavereita.

 

Olen jonkun verran kiertänyt Euroopassa yleisurheilun arvokilpailuissa – kuitenkin katsojana, kerron sen teille. Paras oma sijoitukseni oli kahdeksas sija piirinmestaruuskilpailujen 2000 metrillä 14-vuotiaana. Se ei kunnianhimoani tyydyttänyt, vaikka olikin kykyjeni mukaista.

Mutta katsojana. Viime kesänä piti mennä Pariisiin EM-kilpailuihin, mutta koronan pentele ne peruutti. Aiemmin olen ollut Berliinin EM-kisoissa sekä MM-kilpailuissa Moskovassa ja Lontoossa. Hiihtokilpailuja olen seurannut kotimaassa, tosin Otepäähän oli matkasuunnitelmat olemassa montakin kertaa.

Nämä matkat olen tehnyt vaimoni, Heidi-rouvan ja Jorma-herran kanssa. Paljon mieleen jääneitä ja mukavia kokemuksia. Matkoja parhaasta päästä, mukavaa yhdessä oloa. Ei pelkkää matkustelua, vaan mielekästä, tarkoituksellista kokemista.

Suuria suomalaismenestyksiä en ole ollut todistamassa. Keihäsmitalin kuitenkin. Ja Usain Boltin aivan läheltä.

Moskovassa hotellimme oli puolitasokas johonkin amerikkalaiseen ketjuun kuuluva. Tulimme eräänä iltapäivänä huoneeseemme, olin paljain jaloin heitettyäni tossut ovenpieleen. Yhtäkkiä huomasin, että jalkani ovat aivan veressä. Lattialla oli lasinsirpaleita, mutta niitä ei erottanut, sillä lattia oli mustaa kivilaattaa, johon oli upotettu jotakin kimaltavaa koristeeksi.

Liisa lähti puhuttelemaan käytävällä olleita siivoojia, mutta he pyrkivät määrätietoisesti karkuun nurkan taakse. Arvasivat varmaan, mistä oli kysymys. Eikä ollut yhteistä kieltäkään. Ehkä he luulivat suurimmat sirpaleet keskilattialta siivottuaan saaneensa tilanteen hallintaan. Yhteistä kieltä ei tosiaan ollut (oliko halua ymmärtääkään), kunnes respan kautta saapui paikalle nuori nainen, vuoropäällikkö luultavasti. Hän puhui amerikkaa ja alkoi pahoitellen selvittämään asiaa. Olen hellämielinen, toivottavasti Kirgisiasta tai sieltä päin olleita siivoojia ei rangaistu mitenkään.

Olimme aikaisemmin kysyneet, voisimmeko ostaa hotellin kylpytakit itsellemme. Valitettavasti se ei ollut ollut mahdollista, nyt ne tulivat ilmaiseksi. Hedelmäkorit, exclusive-aamiainen samppanjoineen paremman väen tiloissa (tietysti myös matkakumppaneille) sekä limusiinikuljetus lentokentälle. Jotakin muutakin muistaakseni. Hyvä korvaus parista pikku haavasta. Jäimme miettimään, mitä kaikkea olisi saanut, jos olisi kehdannut pyytää.

 

Puujalan tilalle

Erikoinen tapaaminen sattui näihin matkoihin liittyen Berliinin olympiastadionilla reilut kaksi vuotta sitten. Kisailta oli ohi, mutta pois lähtiessä yllätti luonnollinen tarve. Menin valtavaan vessaan, jossa oli ainakin 200 ihmistä. Jotenkin vaan ystäväni Esa huomaavaisesti bongasi minut kaikkien muiden joukosta ja tervehti, suomeksi luonnollisesti. 

”Moi Matti!” Muistan vieläkin sen mukavan yllättävän tunteen. Niin paljon en kuitenkaan vavahtanut, että olisin ampunut harhaan pisoaarilla. Tapaaminen ei ollut suunniteltu, ei nyt vessaan sellaista sentään sovita. Emme edes tienneet toistemme läsnäolosta suuressa kaupungissa, saati tuossa giganttisessa rakennuksessa. Vietimme mukavia päiviä yhdessä sen jälkeen Berliinissä. Kyllä kai muillakin oli mukavaa. Piccolo Mondo!

 

Quo vadis, taivaaseen vai helvettiin? Kysymysmerkkejä riittää,nro 28

 

”Niin kuunnellaan vain taivasta, se vaikkei vastaakaan

On nukahtanut Jumala tai jatkaa luomistaan

Kai avaruuden tuolla puolen, jossain missä lie

Saan vastauksen kunhan kuolen

Mutta on tää pitkän pitkä tie.”                                 -Hector Heikki Harma

 

Onko taivasta, onko helvettiä, onko mitään?

Aikoinaan Tuomasmessussa eräs pappi puheessaan muisteli varusmiesaikaansa. Paikallisen seurakunnan papin piti tulla pitämään iltahartautta, mutta hän oli sairastunut. Päivystävä upseeri kysyi, onko vapaaehtoisia iltahartauden pitäjiä. Ei ollut. Hän sanoi: ”Koska vapaaehtoista ei ole, määrään teidät alokas Pappinen, nimenne perusteella pitämään iltahartauden”.

Alokas Pappinen ei häkeltynyt, vaan piti lyhyen, mutta väkevän saarnan. ”On olemassa taivas ja helvetti, valitkaa taivas!”.

Mutta onko niitä olemassa? Oliko Pappinen oikeassa? Seurakuntamme entinen pappi Antti Kylliäinen aiheutti joitakin vuosia sitten pienimuotoisen hälyn kirjallaan ”Kaikki pääsevät taivaaseen”. Jos oikein muistan, oli hänen perusajatuksensa, ettei armollinen Jumala vain voi sallia kenenkään joutua helvettiin.Se on liian rankkaa. Mutta onko tämäkään oikein kestävä ajatus?  Sehän romuttaa uskon Jeesuksen pelastustyöhön, kristinuskon keskeisimpään asiaan. Eikö millään ole mitään väliä? Ainakin inhimilliseltä kannalta Antin ajatus on outo. Haluaisitteko taivaassa moikata (jos siellä nyt ketään moikataan) Hitleriä ja Stalinia ja muita sen alan veijareita? Ei tunnu oikealta. Tietysti, jos uskomme Uuden testamentin ilmoitukseen Jeesuksen sovitustyön merkityksestä, ovat hekin voineet pelastua. Jospa Adolf oli uskon tilassa juuri silloin, kun Lugerin luoti porautui aivoihinsa.

Miksi kristitty uskova ihminen niin kovasti ripustautuu elämään, vaikka taivaassa olisi paljon parempaa tarjolla? Eikö tappava tauti ja lähellä odottava kuolema ole vain suuri siunaus ja portti paratiisiin? Tätä sopii hetki pohdiskella. Erään uskovan, ikääntyneen ihmisen hautajaisissa kuulin ajatuksen. Sen mukaan ei kukaan ole niin pitkään elänyt, ettei haluaisi elää vielä yhden päivän lisää. Joudan tästä lähtemään, mutta en ihan vielä.

Hautajaisissa puhutaan jälleennäkemisen toivosta. Mitähän se jälleennäkeminen on? Jotenkin tuntuu, että se koskisi vain itselle läheisiä ja mieluisia ihmisiä, ei niinkään vihamiehiä ja muita epämiellyttävyyksiä. Taivaassa minä ja minun kaverini, paskiaiset jossakin muualla. Toisessa taivaassa, jos nyt taivaaseen pitää niidenkin päästä.

Kyllä muutenkin mahdollisesta kuolemanjälkeisestä elämästä puhuminen on meillä hyvin vajavaista. Miten sitä kukaan voisi sanoittaa? Minusta se on joka tapauksessa täysin ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa, kun ei kukaan ole tullut kertomaan tilanteesta. Ei meillä ole keinoja sen kuvaamiseen, ja se taitaa olla hyväkin.

Herätystaustaisessa perheessä kasvaneena ongelmista suurimpana iskostui aikanaan mieleen sen pohdiskelu, voiko näinkin paljon syntiä tehnyt kurja mitenkään päästä armosta osalliseksi. Minusta sen ei pitäisi olla se ongelma, kun ei tässä missään kaikkein mustimmissa synneissä ole ryvetty. Saati murhamiehenä, viittasin edellä Hitleriin ja Staliniin. Kyllä se ahdas portti ainakin minulle taitaa olla siinä, onko kuolemanjälkeistä elämää ylipäätään olemassa. Uskon asia kun on, on siitä todisteita hyvinkin niukalti. Ei ollenkaan.

Jos taivasta ja helvettiä ei ole, ja kaikki vain päättyy silmien sulkeutuessa ikiuneen ilman mitään sen ylittävää tietoisuutta, on se ainakin helvetin lieskoja parempi vaihtoehto. Eikö?

Onko Jumala luonut ihmisen vai ihminen luonut Jumalan? Onko sillä merkitystä? Onko Jumala – kaipuu kohti ikuista elämää, tai jotakin sen suuntaista – syntynyt silloin, kun ihmisapinan, ihmisen, jonkun, aivoissa on syttynyt lamppu ensi kerran? Se lamppu, joka tuntuisi erottavan meidät ihmiset muista olennoista. Tarkoitan tietoisuutta oman elämän katoavaisuudesta ja kaikesta muusta siihen liittyvästä. Ihmisenä olemisesta. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan. Vaikka pidänkin koiriani ihan mukavina kavereina, en niiden katseessa näe mitään erityistä älyllisyyteen yleisesti liitettyä, vaikkapa jumalakaipuuta. No, oletustahan tuokin vain on. Ei voi varmasti tietää.

Jäljelle jää vain uskon mysteeri. "Vain", sehän on valtava, ratkaiseva asia. Riittää, kun uskoo. Ei tarvita enempää eikä vähempää. Minä uskon. En muuta voi, en muuta halua.

Lukijat, älkää kaikotko! Ettehän ole kuin nyrkkeilyottelun katsojat, jotka odottavat vain tyrmäystä ja ottelun jatkuessa tasaisena äkkiä pitkästyvät. Tai katsovat formulaa vain pahan kolarin toivossa. Kyllä tämä tästä, vaikka sairauteni onkin juuri nyt stabiilissa tilassa. Tyrmäys lähempänä, mutta kuitenkin ensimmäinen isänpäivä vaarina takana.

 

Puujalka:

Neuvostoliiton johtajalta Nikita Hruštšovilta kysyttiin 60-luvun alussa, pelkääkö hän Saksan nousevan vielä uhkaamaan maailmanrauhaa. Hän vastasi, että ei ollenkaan. Hän kertoi olleensa liittokansleri Konrad Adenauerin kanssa saunassa. Adenauerin etupuolelta hän oli nähnyt, ettei Saksa enää ikinä nouse ja takapuolelta hän oli nähnyt, että se on ikuisesti jaettu.

(Nimet voivat olla nuorille lukijoille hieman outoja. Tiedämme tietysti myös, että Saksan jaon osalta Hruštšov oli väärässä).

 

Aikoinaan vakuutusyhtiössä työskennellessäni sain idean, ja ajattelin perustaa ideani ympärille oman vakuutusyhtiön. Tarkoitus oli alkaa vakuuttamaan vain ja ainoastaan tulipalon varalta laitureiden vedenalaisia betonirakennelmia. Suoritin markkinatutkimusta ja totesin, ettei kukaan olisi halunnut ostaa sellaista vakuutusta. Ei minusta tullut miljonääriä.