Quo vadis, taivaaseen vai helvettiin? Kysymysmerkkejä riittää,nro 28

 

”Niin kuunnellaan vain taivasta, se vaikkei vastaakaan

On nukahtanut Jumala tai jatkaa luomistaan

Kai avaruuden tuolla puolen, jossain missä lie

Saan vastauksen kunhan kuolen

Mutta on tää pitkän pitkä tie.”                                 -Hector Heikki Harma

 

Onko taivasta, onko helvettiä, onko mitään?

Aikoinaan Tuomasmessussa eräs pappi puheessaan muisteli varusmiesaikaansa. Paikallisen seurakunnan papin piti tulla pitämään iltahartautta, mutta hän oli sairastunut. Päivystävä upseeri kysyi, onko vapaaehtoisia iltahartauden pitäjiä. Ei ollut. Hän sanoi: ”Koska vapaaehtoista ei ole, määrään teidät alokas Pappinen, nimenne perusteella pitämään iltahartauden”.

Alokas Pappinen ei häkeltynyt, vaan piti lyhyen, mutta väkevän saarnan. ”On olemassa taivas ja helvetti, valitkaa taivas!”.

Mutta onko niitä olemassa? Oliko Pappinen oikeassa? Seurakuntamme entinen pappi Antti Kylliäinen aiheutti joitakin vuosia sitten pienimuotoisen hälyn kirjallaan ”Kaikki pääsevät taivaaseen”. Jos oikein muistan, oli hänen perusajatuksensa, ettei armollinen Jumala vain voi sallia kenenkään joutua helvettiin.Se on liian rankkaa. Mutta onko tämäkään oikein kestävä ajatus?  Sehän romuttaa uskon Jeesuksen pelastustyöhön, kristinuskon keskeisimpään asiaan. Eikö millään ole mitään väliä? Ainakin inhimilliseltä kannalta Antin ajatus on outo. Haluaisitteko taivaassa moikata (jos siellä nyt ketään moikataan) Hitleriä ja Stalinia ja muita sen alan veijareita? Ei tunnu oikealta. Tietysti, jos uskomme Uuden testamentin ilmoitukseen Jeesuksen sovitustyön merkityksestä, ovat hekin voineet pelastua. Jospa Adolf oli uskon tilassa juuri silloin, kun Lugerin luoti porautui aivoihinsa.

Miksi kristitty uskova ihminen niin kovasti ripustautuu elämään, vaikka taivaassa olisi paljon parempaa tarjolla? Eikö tappava tauti ja lähellä odottava kuolema ole vain suuri siunaus ja portti paratiisiin? Tätä sopii hetki pohdiskella. Erään uskovan, ikääntyneen ihmisen hautajaisissa kuulin ajatuksen. Sen mukaan ei kukaan ole niin pitkään elänyt, ettei haluaisi elää vielä yhden päivän lisää. Joudan tästä lähtemään, mutta en ihan vielä.

Hautajaisissa puhutaan jälleennäkemisen toivosta. Mitähän se jälleennäkeminen on? Jotenkin tuntuu, että se koskisi vain itselle läheisiä ja mieluisia ihmisiä, ei niinkään vihamiehiä ja muita epämiellyttävyyksiä. Taivaassa minä ja minun kaverini, paskiaiset jossakin muualla. Toisessa taivaassa, jos nyt taivaaseen pitää niidenkin päästä.

Kyllä muutenkin mahdollisesta kuolemanjälkeisestä elämästä puhuminen on meillä hyvin vajavaista. Miten sitä kukaan voisi sanoittaa? Minusta se on joka tapauksessa täysin ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa, kun ei kukaan ole tullut kertomaan tilanteesta. Ei meillä ole keinoja sen kuvaamiseen, ja se taitaa olla hyväkin.

Herätystaustaisessa perheessä kasvaneena ongelmista suurimpana iskostui aikanaan mieleen sen pohdiskelu, voiko näinkin paljon syntiä tehnyt kurja mitenkään päästä armosta osalliseksi. Minusta sen ei pitäisi olla se ongelma, kun ei tässä missään kaikkein mustimmissa synneissä ole ryvetty. Saati murhamiehenä, viittasin edellä Hitleriin ja Staliniin. Kyllä se ahdas portti ainakin minulle taitaa olla siinä, onko kuolemanjälkeistä elämää ylipäätään olemassa. Uskon asia kun on, on siitä todisteita hyvinkin niukalti. Ei ollenkaan.

Jos taivasta ja helvettiä ei ole, ja kaikki vain päättyy silmien sulkeutuessa ikiuneen ilman mitään sen ylittävää tietoisuutta, on se ainakin helvetin lieskoja parempi vaihtoehto. Eikö?

Onko Jumala luonut ihmisen vai ihminen luonut Jumalan? Onko sillä merkitystä? Onko Jumala – kaipuu kohti ikuista elämää, tai jotakin sen suuntaista – syntynyt silloin, kun ihmisapinan, ihmisen, jonkun, aivoissa on syttynyt lamppu ensi kerran? Se lamppu, joka tuntuisi erottavan meidät ihmiset muista olennoista. Tarkoitan tietoisuutta oman elämän katoavaisuudesta ja kaikesta muusta siihen liittyvästä. Ihmisenä olemisesta. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan. Vaikka pidänkin koiriani ihan mukavina kavereina, en niiden katseessa näe mitään erityistä älyllisyyteen yleisesti liitettyä, vaikkapa jumalakaipuuta. No, oletustahan tuokin vain on. Ei voi varmasti tietää.

Jäljelle jää vain uskon mysteeri. "Vain", sehän on valtava, ratkaiseva asia. Riittää, kun uskoo. Ei tarvita enempää eikä vähempää. Minä uskon. En muuta voi, en muuta halua.

Lukijat, älkää kaikotko! Ettehän ole kuin nyrkkeilyottelun katsojat, jotka odottavat vain tyrmäystä ja ottelun jatkuessa tasaisena äkkiä pitkästyvät. Tai katsovat formulaa vain pahan kolarin toivossa. Kyllä tämä tästä, vaikka sairauteni onkin juuri nyt stabiilissa tilassa. Tyrmäys lähempänä, mutta kuitenkin ensimmäinen isänpäivä vaarina takana.

 

Puujalka:

Neuvostoliiton johtajalta Nikita Hruštšovilta kysyttiin 60-luvun alussa, pelkääkö hän Saksan nousevan vielä uhkaamaan maailmanrauhaa. Hän vastasi, että ei ollenkaan. Hän kertoi olleensa liittokansleri Konrad Adenauerin kanssa saunassa. Adenauerin etupuolelta hän oli nähnyt, ettei Saksa enää ikinä nouse ja takapuolelta hän oli nähnyt, että se on ikuisesti jaettu.

(Nimet voivat olla nuorille lukijoille hieman outoja. Tiedämme tietysti myös, että Saksan jaon osalta Hruštšov oli väärässä).

 

Aikoinaan vakuutusyhtiössä työskennellessäni sain idean, ja ajattelin perustaa ideani ympärille oman vakuutusyhtiön. Tarkoitus oli alkaa vakuuttamaan vain ja ainoastaan tulipalon varalta laitureiden vedenalaisia betonirakennelmia. Suoritin markkinatutkimusta ja totesin, ettei kukaan olisi halunnut ostaa sellaista vakuutusta. Ei minusta tullut miljonääriä.