Ihmisen "onnistumisista" ja urheilumatkailusta, nro 29

Kuvassa Berliinin olympiastadion. Ei, Sipoon vanha kirkko.

”Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.”

Apostoli Paavali

 

Taisi Paavali lopultakin olla kuin me muut, epäonninen ja epävireinen touhuaja, ainakin osittain. Yritti hyvää, mutta oma persoona ja vallitsevat olosuhteet hapottivat suoritukset. Uskon nimittäin, että tuo on ollut aika rehellistä avautumista. Päinvastoin hänellä toimi homma kuin Pohjanmaalla, missä ihan tarkoituksella yritetään sekundaa, mutta priimaa pukkaa silti vaan. Se kyllä lohduttaa, etteivät muut ihmiset ole mitään sulavasti käyttäytyviä enkeleitä. Kun ei itsekään ole. Tasapäistä porukkaa olemme, vain pieni osa aikeista onnistuu.

Itsellä on ollut aika räpeltämistä. Ehkä joitakin jo unohtuneita valonpilkahduksia siellä seassa.

Olen ollut aika heikossa kunnossa viime aikoina, huonovointisuuskin voi ainakin osittain invalidisoida ihmisen, nyt sen tiedän. Se tekee veteläksi ja aloitekyvyttömäksi. Valtaa kehon ja mielen, turruttaa. Perjantaina on palliatiivinen lääkäri, löytyyköhän uusia keinoja? Ihon alle laitettavaan pahoinvointi/kipupumppuun on ainakin aika korkea kynnys. Nyt lisäsin kortisoniannosta. Ensivaikutelma on, että auttaisi.

Olen miettinyt, olenko/olinko sittenkään ihan pohjamutia myöten hyväksynyt sen, että olen kuoleva palliatiivinen syöpäpotilas? Sellaista olen tuonut esiin aikaisemmissa blogikirjoituksissani, siis kuinka olen jo aikaa sitten hyväksynyt väistämättömän huonompaa suuntaan jatkuvan kehityksen jne. Mutta nyt tuntuu, että haluaisin jollakin ihmelääkkeellä pahoinvoinnin (ja väsymyksen, joka kuitenkin on paljon pienempi riesa) hoidetuiksi. Mutta jos lääkettä ei vaan ole? Johonkinhan tämän on päätyttävä, ja aika vahva epäilys on, ettei kaikkein kauneimmalla tavalla, vaan koettelemusten kautta. Tuskinpa maailma ja Matti hyvästelevät toisensa pelkkää harmoniaa ja suurta sovitusta huokuvalla eeppisen kertomuksen loppuluvulla. Eikö kuolema ole aina ainakin jossakin määrin väkivaltainen tapahtuma? Luonnossa ja lasaretissa.

Perjantaina on kuitenkin niin tärkeä tilaisuus, että sinne mennään vaikka kortisonin voimalla. Tarkoitus on tavata vanhoja työkavereita.

 

Olen jonkun verran kiertänyt Euroopassa yleisurheilun arvokilpailuissa – kuitenkin katsojana, kerron sen teille. Paras oma sijoitukseni oli kahdeksas sija piirinmestaruuskilpailujen 2000 metrillä 14-vuotiaana. Se ei kunnianhimoani tyydyttänyt, vaikka olikin kykyjeni mukaista.

Mutta katsojana. Viime kesänä piti mennä Pariisiin EM-kilpailuihin, mutta koronan pentele ne peruutti. Aiemmin olen ollut Berliinin EM-kisoissa sekä MM-kilpailuissa Moskovassa ja Lontoossa. Hiihtokilpailuja olen seurannut kotimaassa, tosin Otepäähän oli matkasuunnitelmat olemassa montakin kertaa.

Nämä matkat olen tehnyt vaimoni, Heidi-rouvan ja Jorma-herran kanssa. Paljon mieleen jääneitä ja mukavia kokemuksia. Matkoja parhaasta päästä, mukavaa yhdessä oloa. Ei pelkkää matkustelua, vaan mielekästä, tarkoituksellista kokemista.

Suuria suomalaismenestyksiä en ole ollut todistamassa. Keihäsmitalin kuitenkin. Ja Usain Boltin aivan läheltä.

Moskovassa hotellimme oli puolitasokas johonkin amerikkalaiseen ketjuun kuuluva. Tulimme eräänä iltapäivänä huoneeseemme, olin paljain jaloin heitettyäni tossut ovenpieleen. Yhtäkkiä huomasin, että jalkani ovat aivan veressä. Lattialla oli lasinsirpaleita, mutta niitä ei erottanut, sillä lattia oli mustaa kivilaattaa, johon oli upotettu jotakin kimaltavaa koristeeksi.

Liisa lähti puhuttelemaan käytävällä olleita siivoojia, mutta he pyrkivät määrätietoisesti karkuun nurkan taakse. Arvasivat varmaan, mistä oli kysymys. Eikä ollut yhteistä kieltäkään. Ehkä he luulivat suurimmat sirpaleet keskilattialta siivottuaan saaneensa tilanteen hallintaan. Yhteistä kieltä ei tosiaan ollut (oliko halua ymmärtääkään), kunnes respan kautta saapui paikalle nuori nainen, vuoropäällikkö luultavasti. Hän puhui amerikkaa ja alkoi pahoitellen selvittämään asiaa. Olen hellämielinen, toivottavasti Kirgisiasta tai sieltä päin olleita siivoojia ei rangaistu mitenkään.

Olimme aikaisemmin kysyneet, voisimmeko ostaa hotellin kylpytakit itsellemme. Valitettavasti se ei ollut ollut mahdollista, nyt ne tulivat ilmaiseksi. Hedelmäkorit, exclusive-aamiainen samppanjoineen paremman väen tiloissa (tietysti myös matkakumppaneille) sekä limusiinikuljetus lentokentälle. Jotakin muutakin muistaakseni. Hyvä korvaus parista pikku haavasta. Jäimme miettimään, mitä kaikkea olisi saanut, jos olisi kehdannut pyytää.

 

Puujalan tilalle

Erikoinen tapaaminen sattui näihin matkoihin liittyen Berliinin olympiastadionilla reilut kaksi vuotta sitten. Kisailta oli ohi, mutta pois lähtiessä yllätti luonnollinen tarve. Menin valtavaan vessaan, jossa oli ainakin 200 ihmistä. Jotenkin vaan ystäväni Esa huomaavaisesti bongasi minut kaikkien muiden joukosta ja tervehti, suomeksi luonnollisesti. 

”Moi Matti!” Muistan vieläkin sen mukavan yllättävän tunteen. Niin paljon en kuitenkaan vavahtanut, että olisin ampunut harhaan pisoaarilla. Tapaaminen ei ollut suunniteltu, ei nyt vessaan sellaista sentään sovita. Emme edes tienneet toistemme läsnäolosta suuressa kaupungissa, saati tuossa giganttisessa rakennuksessa. Vietimme mukavia päiviä yhdessä sen jälkeen Berliinissä. Kyllä kai muillakin oli mukavaa. Piccolo Mondo!