Tietovisaa ja titteleitä, nro 27

 

”Sydämeni haavoittui, laittakaa rinta lastaan.

Jossakin orpo rinta odottaa lastaan.

Italiassa lapsen maito vaihtuu pastaan.

Jos huudat, varmasti vastaan.

Tule, tule, tulen puolitiehen vastaan.”                                                      

-Matti Halme, 2019. Julkaisin tämän jykevästi ansiokkaan runon Facebookissa tasan vuosi sitten, mutta silloin se jäi mielestäni aivan liian vähälle huomiolle. Yritän nyt ja tässä jääräpäänä laajempaa lukevaa ja tiedostavaa yleisöä tuotokselleni.

 

Tietovisat ovat olleet minulle vuosikausia tärkeä harrastus. Ensin lehtien kysymyslistat, sitten pubivisat ja nyt viimeksi netissä järjestettävät online-visailut. Sanon ihan suoraan, kiinnostus olisi kadonnut varmaan jo vuosia sitten, jos ei vähintäänkin kohtuullista menestystä olisi tullut. Kai ihminen haluaa tehdä sitä, missä pärjää. Turhaan olisin tavoitellut nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestaruutta. Ei sen puolesta puhunut mikään muu kuin se, että pituus ja paino olivat aikoinaan samat kuin Mike Tysonilla.

Olemme tietyn ystäväporukan kanssa käyneet jo viitisentoista vuotta (viikoittain, aina kun estettä ei ole ollut) läheisen pubin visailuissa. Niitä veti pitkään Mika, jonka kanssa olen visailuharrastuksen myötä ystävystynytkin (kuten myös vaimonsa). Ystävystymisessä meni hetki, hänen oli kai aluksi vaikeaa tunnistaa jatkuvaa pään aukomistani ja välihuuteluani silkaksi hunajaiseksi ystävyyden osoitukseksi. Kiitos hänelle siitäkin, että koronan myötä tarjoutui mahdollisuus netissä tapahtuvaan visailuun, ja myös O:lle. Mukavaa ajankulua. 

Nyt jatkaa P. erilaisella, mutta kohtuullisella tyylillään. Ratkaisevaa on se, että kysymykset eivät ole liian helppoja, mutta eivät myöskään liian vaikeita. Mitään ammattitaitoa ei vaadi se, että laatii kolmekymmentä kysymystä, joista kukaan osallistujista ei tiedä yhtään. Toinen tärkeä seikka on, että vastausten oikeellisuus on niin hyvin varmistettu, ettei mitään jälkikäteisiä turpakäräjiä esiinny. Näin hyvin ovat herrat toimineet.

Eräs huipentuma oli se, että olimme aikoinaan porukallamme mukana pubivisailun SM-kisoissa (järjestävän tahon antama nimitys). Pärjäsimme hienosti. Finaalissa kysyttiin, millä nimellä kutsutaan Moskovaan 50-luvulla rakennettuja pilvenpiirtäjiä. Kirjurinamme toimi T., joka tuohon tapahtumaan saakka oli ystäväni (vitsi). Hän kirjoitti ”Stalinin hammas”. Pyysin muuttamaan vastauksen monikkomuotoon. T. ei muuttanut, luonteelleen ominaisesti. Ratakiskohan on joustavaa materiaalia insinööriin verrattuna. Vastauksemme tosiaan hylättiin, koska se ei ollut monikkomuodossa, vaikka sinällään oikea olikin. Jos ei olisi hylätty, olisimme päässeet toisen joukkueen kanssa uusintaan voitosta ja Barcelonan matkasta neljälle. Eivät ne siis T:lle kelvanneet. Eihän tämä yhtään kaivele enää 10 vuoden jälkeen, kuten huomaatte.

Esiinnyin kauan sitten myös useassa television tietovisailussa. Silkkaa epäonnea jäi suurempi menestys saavuttamatta. Olen menossa taas yhteen uuteen yritykseen, jos kunto sallii.

Toiseen asiaan. Näin elämän ehtoopuolella miettii, minkä arvonimen olisi itselleen ansainnut. Muuthan niitä hakevat, mutta kohdallani ei ole sellaista liikehdintää havaittu. Saahan sitä silti spekuleerata. Voiko itse hakea? 

Molempien oikeuksien riemutohtori olisi ollut hyvä (muun muassa J. K. Paasikivi oli sellainen), mutta mahdotoin enää saavuttaa. Pitäisi nimittäin väitellä roomalaisesta ja germaanisesta oikeudesta, eikä sitä ole enää vuosikymmeniin, jos sataan vuoteen, voinut tehdä. Ja yksi pikkujuttu, pitäisi vielä elää 50 vuotta promovoinnin jälkeen, jotta riemu-arvonimen saisi.

Nykyään nimittävät ansioituneita juristeja laamanneiksi. Siinä joukossa on kuitenkin yksi niin kurja ihminen, etten samaa titteliä hänen kanssaan edes haluaisi. Muut varmaan kunnon kansaa ovat. Ei ole synkkää tietoa kuin yhdestä.

Mutta jäljelle jää Ihminen, isolla kirjaimella. Se on meidän kaikkien kaunis ja arvokas kunnianimitys. Mennään sillä. Mennään syteen ja mennään saveen.

 

Päivän puujalka

Eräässä maalaispitäjässä pappila oli mäen töyräällä ja kylän kurjat töllit sen alapuolella jonkin matkan päässä. Rovasti lähti kävelylle yhtenä iltapäivänä astellen alas kylään. Tien vieressä oli mies ojan kaivuussa, syyskuisessa savikossa paljain jaloin.

Rovastin tuli miestä sääli. ”Eikö teillä ole kenkiä, hyvä mies?”, hän kysyi. ”Ei ole, ei ole rahaa sellaisia ostaa”. Rovasti: ”Menkää tuonne ylös pappilaan, siellä ovat ruustinna ja tyttäreni kotona. Sanokaa, että pyysin antamaan jotkut vanhat kenkäni. Jään tähän katsomaan, että asia sujuu”.

Mies meni, mutta nähtyään oven avanneet vetävän näköisen ruustinnan ja nuoren tyttären, unohtuivat häneltä kenkäasiat. ”Rovasti sanoi, että minun pitää antaa naida täällä”, ilmoitti röyhkimys. Ruustinna hermostui ja tiedusteli, kuka mies oli ja millä oikeudella hän tuli heidän ovelleen puhumaan ruokottomia.

Mies ei vastannut, vaan huusi alas rovastille: ”Ei ne anna!”. ”Se on annettava!”, vastasi rovasti. ”Molemmatko?”, varmisti vielä mies huutaen. Rovasti, nyt jo kiukkuisesti: ”No molemmat tietysti!”.