"Tauko" jatkuu, nro 39

 Tauko tai pysyvä kirjoittamattomuus nyt täällä kyllä jatkuu. Tämän haluan ilmoittaa, kun lukijoita on ollut tuhatkunta.  Olen ainoastaan nukkunut useammaan päivän. Tänään kuitenkin kotisairaala  kävi ja valvon nyt, yli kaksi tuntiakin olen nyt valvonut,  en tosin jaksa kuin hiukan kirjoittaa, tämän ja vähän katsoa somea.

Tauko nro 38

 Pidän nyt taukoa blogikirjoittelussa, en tiedä, onko pysyvä muutos.

Hyvää uutta vuotta ystävät!

Nyt se joulu vaan alkamaan, nro 37

 

”Maasta se sienikin ponnistaa.”                           -Adolphus Tatti, mietelmä 1700-luvulta

 

”Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien

Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan?

Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?

Helmassani kantaa itse taivastako saan?”    

-          Carola Häggkvist, suom. Maija Kalaoja

 

Tervetuloa Linus-rakas viettämään joulua vaarin kanssa.

Riemullista joulua teillen kaikillen toivottavat Seimen Lapsi, Linus ja Matti, lapsen tasolle taantunut! Meitä on kolme! Voikaa hyvin, laulakaa, riemuitkaa! Unohtakaa korona ja sitä pienemmät vitsaukset.

Perhe on tässä laitellut joulua tarmokkaasti ja innolla, kuten ennenkin. Se ei nyt koske minua, otan kaiken vastaan annettuna. Olen kyllä sen verran elämääni tyytymätön, että tuota katson kateellisena sivusta, tuota touhua. Ei-osallistujana. Ja sitten muistan, ettei minulla pitänyt enää olla tällaistakaan osaa tässä kaikessa.

Puolenpäivän aikaan riisipuuro, sitten joulusauna. Klo 16 etähartaus Hyvän Paimenen kirkosta, siitä se lähtee ja siten se etenee. Vaatetus arkinen, sairaalle mukavuus on pääasia.

Mutta joulun riemun ja elämän jatkumisen ohessa, oletteko koskaan kokeneet sitä, kun voimat katoavat (kokonaan)? Minä olen, älkää tätä osaa kadehtiko. Jalkani, entisen kovahkon kuntoilijan sellaiset, ovat melkein kokonaan tunnottomat polvista alaspäin. Kun nousen ja lähden kävelemään, ovat ensiaskeleet aikamoista harjoittelua ja horjahtelua. Ulkona menee parikymmentä metriä minkäänlaisen rytmin saavuttamiseen, jos vähänkään vauhtia haluaa.

Tämä vetää veteläksi ja aiheuttaa samalla huonon omantunnon. Kun tietää, että pitäisi mennä ulos koirien kanssa korttelia kiertämään. Pitäisi praktiseerata käsipainoilla. Pitäisi, pitäisi. Viikkoon en ole kävelyäkään tehnyt. Kun tulee väsymys ja haluttomuus, ja kumpi onkaan niistä suurempi este? En ollenkaan osaa sanoa. Turha on vedota keliin tms. Sisälläni se este sittenkin on.

Olen ihan varma, että tämä tekemättömyys vaikuttaa elämäni laatuun ja pituuteen. Mutta minkäs teet? Näin se nyt on. Aikaisemmin veteliä aikoja on seurannut jonkinlainen tarmonaika, nyt ei siltä tunnu. Ehkä se vielä tulee.

Olen nyt kahtena päivänä ollut sädehoidossa, vielä ei tunnu miltään suuntaan jos toiseenkaan. Kuulemma ensin tulee lisää kipua ja vasta sitten helpottaa. Opiaatteja ei kyllä nyt parane jättää noin vain sivuun. Ensi maanantaista alkaen on suunniteltu vielä kolme hoitokertaa päivittäin, reippaassa tahdissa siis tulevat ja hyvä niin.

Olen sitä etukäteen miettinyt, miltä se tuntuu, kun tosiaan huomaa olevansa ihan oikeasti hoidon palliatiivisessa vaiheessa ja mielellään ottaa vastaan apua lähimmäisiltä. Kun yleinen kunto ja mieliala kovasti laskevat, kun kokonaisuutta jäytävä toimintakyvyn alenema on aivan selkeä tosiasia niin, ettei sitä lääkityksen muutoksilla (tai millään muilla muutoksilla) voi enää selittää pois. Kun vain makailee, ja janon yllättäessä pyytää joltakin lähellä olevalta lasillista sen sijaan, että lähtisi itse hakemaan.

Tai kun vaikka tarpeettomasti lykkää vessareissua haluttomuuttaan pieneen ponnistukseen.

Sanoisin, ettei tässä ole mitään suuria yllätyksiä, tällaista olen etukäteen tämän kehityksen olettanutkin olevan. Suurin selitys yllätyksettömyyteen on ehkä se, että kehitys huonompaan on kuitenkin niin hidasta, vaikkei suinkaan tasaista.

Puujalkaa tai kevennystä ei nyt ole, eikä tarvitsekaan olla. Onhan nyt jouluviikkoja Vapahtajamme syntymäjuhla, jota kaikella arvokkuudella vietettäköön.

 

 

 

Tytärpuolieni Mian ja Théan kirjoitus minusta, nro 36

Saatiin kunnia kirjoittaa tänne Matin blogiin ja päätimme nostaa parhaimmat muistot Matista esiin, näin tytärpuolien näkökulmasta.

Théa;

 

Olimme muuttaneet Itä-Pakilaan äidin ja Matin avioitumisen jälkeen. Muistan, kuinka kesäisin kävimme Pikkukoskella uimassa. Osasin uida, mutta uimataitoni eivät silti olleet parhaimmasta päästä. Matti totesi, että hän opettaa minut uimaan. Yhdellä uintireissulla oli tarkoitus opetella veteen hyppäämistä. Emmin aika kauan laiturilta hyppäämistä ja tämän oli huomannut myös joku tuntematon pienempi poika. Tämä poika sitten työnsi minut veteen, ajatuksena varmaan, että loppuu se minun empiminen. Pienen alkushokin jälkeen tilanne nauratti minua ja Mattia. Matin ansioista opin uimaan yhden kesän aikana.

 

Olen urheillut pitkälti koko ikäni ja pallopelit on aina ollut se minun juttuni. On tullut pelattua mm. käsipalloa sekä salibandyä ja vaikka kentillä juoksinkin, niin juokseminen kenttien ulkopuolella ei ikinä hirveästi napannut. Kipinän juoksemiseen sain Matilta. Matti lenkkeili paljon ja osallistui myös juoksukilpailuihin. Muistan ajatelleeni, että jonain päivänä haluan olla yhtä kova juoksija kuten Matti. 

 

Vuonna 2014 päätin aloittaa lenkkeilyn. Alku oli jotenkin tosi tahmeaa, mutta sitten innostuin lenkkeilystä erittäin paljon. Innostuin lopulta niin paljon että keväällä 2014 osallistuin ensimmäiseen juoksukilpailuun, Naisten Kymppiin. Syksyllä samana vuonna juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Matilta sain aina vinkkejä ja neuvoja juoksemiseen. Mutta yksi asia, joka muistuu eniten mieleeni, on se tuki ja tsemppi jota Matilta sain. Oli minun ensimmäinen puolimaraton ja noin 17 km kohdalla alkoi tulemaan olo että en pysty vetämään tätä loppuun. Sitten näin Matin lenkkipolulla. Matti oli tullut minua vastaan ja sanoi minulle ”nyt et anna periksi, vaan vedät loppuun asti!” Pienen matkan Matti juoksi vierelläni ja tsemppasi koko ajan. Sain tästä lisäpotkua viimeisille kilometreille ja päästyäni maaliin oli voittajan olo.

 

Seuraavana kesänä juoksimme Matin kanssa yhdessä Helsinki Half Marathonin. Juoksin Ferendan tiimissä ja tällöin löimme myös Matin kanssa vetoa, että kumpi on ensimmäisenä maalissa. Alku näytti hyvältä, mutta sitten Matti meni ohitseni. Kuten arvata saattaa vei Matti voiton ja itse tulin 10 minuuttia myöhemmin maaliin. Pakko se on myöntää, että ei minulla hirveästi ollut mahdollisuuksia entistä maratoonaria vastaan. Olen myös useasti käynyt Matin kanssa Vierumäellä, nämä ovat aina olleet mukavia reissuja.

 

 

 

Mia;

 

Ensimmäinen muistoni Mattiin liittyy nakkipakettiin. Älkää kysykö miten tarina meni, en muista sitä itsekään. Lapsena tykkäsin käydä äitini työpaikalla ja siellä joskus törmäsin Mattiin. Kun sitten vuosia myöhemmin äitini ilmoitti, että tapailee Mattia, muistan miettineeni, että sehän on se nakkipakettimies. Monella ystävälläni on sellainen valitettava tilanne, ettei heillä ole ollut isää elämässään, itse olen taas saanut kokea kaksi isää; on oma rakas isäni ja kakkosisäni Masa, Matti-herra, mitä näitä kutsumanimiä tässä vuosien aikana onkaan kertynyt. Yli puolet elämästäni Masa on ollut osana perhettäni ja muistoja on kertynyt vaikka kuinka paljon. Yksi rakkaimmista muistoista liittyykin hyvin tähän vuodenaikaan; jouluun. Jouluaattona meillä on ollut perinteenä käydä joulukirkossa, Matin lapset (Eerika ja Elias), Matti ja minä. Tämä yksi tunti vuoden yhtenä päivänä on aina tuonut iloa ja naurua; milloin siksi että Masa laulaa virsiä kovaa (mutta hyvin) ja viime vuonna hilpeyttä ja ehkä enemmänkin ihmetystä herätti pipareiden koristelu kesken jouluhartauden, puheetkin kirkossa olivat vähintäänkin erikoiset. Missä maassa on paras joulukahvi, mm.

Eniten Matissa pidän hänen huumoristaan. Se on aina ollut yhdistävä tekijä meillä ja nauramme molemmat myös ns. tyhmille jutuille. Matti tietää myös paljon eri asioista ja on mukava kuunnella, kun hän kertoo tarinoita lapsuudestaan, vanhoista työpaikoistaan jne.

Kun saimme tiedon Matin sairastumisesta, oli se iso shokki koko perheellemme. Ensimmäiset viikot olivat erittäin vaikeita ja mieli oli todella maassa. Ensiksi totuutta ei halua hyväksyä, sitten se suututtaa ja lopuksi tulee suru. Matti on kuitenkin koko ajan puhunut avoimesti sairaudestaan, ensiksi läheisilleen ja nyt tänne blogiin teille kaikille luettavaksi. Avoimuus auttaa, vaikkei se valitettavasti muuta mitään. Masa on aina ollut apunamme ja tukenamme, on saatu kokea reissuja yhdessä, lukemattomia nauruja ja jos tietoa kaipaa jostakin asiasta, Masa yleensä tietää vastauksen. Matti on rakastava isä, aviomies, vaari sekä paras mahdollinen isäpuoli. Olemme kiitollisia, että äitimme on saanut jakaa elämänsä Matin kanssa ja kiitos Masa että olet meille kun toinen isä. 

Jos tähän voisi liittää videon mukaan, olisi se sopiva loppukevennys. Tosin Matti ei ehkä videota haluaisi julkaista, kun sen näkisi. Suurin osa teistä varmaan tietääkin, että Matti pitää laulamisesta. Tiesittekö, että Matti myös tanssii? Meillä on jossain kätköissä video, jossa Matti laulaa ”Uptown Girl”-kappaletta ja tanssii samalla. Tanssin pääliike on etusormien heilutus, vähän samaan tyyliin  kun jouluisessa tip tap-tanssissa. Olemmekin nimenneet liikkeen Masan tanssiliikkeeksi. Joka kerralla kun nykyään kuulemme kappaleen tulee Matin tanssi mieleen ja se hymyilyttää aina.

 

Millainen syöpä otettaisiin, nro 35

”Aina kun joku on lähdössä maailmasta, voi vielä lähettää terveisiä.

Loput on vietävä itse".

- Paavo Haavikko

 

Kuvassa vihitty sormeni. En ole juurikaan pitänyt sormusta, se on tuntunut epämiellyttävältä, eikä ole aina mahtunutkaan paikalleen. No nyt mahtuu, eikä tunnu epämiellyttävältä! Tämä on hyvä hetki (muodolliseenkin) vihkivalan uudistamiseen. Ajatuksissa aina. Kiitos Liisa!

Toinen kuva on läheiseltä Paloheinän hiihtomajalta, lumitykit työssään. Ehkä pääsen vielä hiihtämään, jos nikamat sädehoidossa rauhoittuvat.

 

Olen miettinyt, olisiko fiilis parempi, jos minulla olisi löydetty sellainen haimasyöpä (tai vaikkapa joku ihan muu syöpä), joka olisi voitu leikata ja sitten minut olisi todettu parantuneeksi, kuten jotkut todetaan? Ja sitten kahden-kolmen vuoden kuluttua taasen olisi todettu, että on se sittenkin uusiutunut ja levinnyt, kuten niin monilla sekin tapahtuu. Ja sittenhän olisi tilanne sama, kuin minulla nyt.

Minkähänlaista olisi odottaa uusia tutkimuksia ja elää pelossa, että taas se mörkö siellä nostaa päätään? Kun samalla netistä nopeasti löytää tiedon, että kyllä se suurella todennäköisyydellä jossakin vaiheessa nostaa. Toki on suuri merkitys sillä, kuinka pian sitä päätänsä nostaa ja millaista ”välielämä” on laadultaan ennen mörön uutta ilmaantumista. On siinä toinen tulemus kerrassaan kyseessä.

Vai onko reilumpaa ja yksiselitteisempää, kun tilanne on aivan selvä jo lähtöviivalla? Kuten minulla ja niin monilla muilla. En tiedä, kumpaakin vaihtoehtoa en voi kokea enkä niistä täällä raportoida. Kaikki myönteiset viestit ovat kohdallani olleen tilapäisiä jo niistä kerrottaessa. Kyllähän ihminen aika kovasti elämään, vaillinaiseenkin (mitä se sitten ikinä onkin, vaillinainen, meidän kaikkien), takertuu. Netistä näkee, miten hanakasti syöpäpotilaat luokittelevat itsensä terveiksi. Ehkä olen vain kateellinen.

 Hyviä viestejä odottaa, toivottavasti pahempaan varautuu. Olen mielestäni ainakin jossakin mitassa kyennyt näin syöpääni, vain minun omaan syöpääni, asennoitumaan.

Minulla tosiaan havaittiin kaksi etäpesäkettä rintarangan nikamassa (selkärankaa se kai oikeasti on). Niihin annetaan sädehoitoa kipujen ja murtumien estämiseksi. Sädehoitoa otan vastaan, sytostaatti olisi kyllä toinen asia. Jos sädehoito vähentää opiaattien tarvetta, on se kyllä hyvä juttu. Eikä tulisi murtumaa, joka voi jopa halvaannuttaa.

Painoni on siirtynyt  kiihtyvään pudotukseen. Vuoden ja ylikin taistelin siitä, että se ei putoaisi. Nyt on kuitenkin viitisen kiloa tullut alas kuukaudessa, kahdessa. Myös se on merkki sellaisesta, josta sen en haluaisi olevan merkki. Ajan merkit nähkää! Henkilökohtainen maailmanloppuni lähenee.

 

Joululahjojen ostamisen kanssa ei tarvitse onneksi säätää, en ole niitä vuosiin ostanut. Ostakoot asianomaiset jälkikäteen mitä haluavat, antamani pienen taloudellisen tuen turvin. Itse olen lähinnä kirjoja toivonut aina, niin nytkin. Eiväthän nuo kuitenkaan malta olla jotakin hankkimatta, arvaan.

 

Valitettavasti olen huomannut, että kirjoitusteni taso on heikentynyt sitä mukaa, kun syöpä ja lääkevaikutukset etenevät. Sitä pahoittelen, mutta aikomus on silti toistaiseksi jatkaa. Onhan tämä nyt vieläkin aika laadukasta. Jos olette eri mieltä, pyydän pidättäytymään kommenteista.

 

Päivän puujalka

Mies meni psykiatrille. ”Tohtori, minusta tuntuu siltä, että olen koira, enkä ihminen”. 

”Onpa erikoinen vaiva, kauanko tuota on teillä ollut?”, kysyi lääkäri.

”Aivan pennusta saakka”, vastasi mies.

(Jokohan näissä alkaa olla toistoa, en millään jaksa tarkastaa asiaa. Jos on, sallin hiukan väljähtyneemmänkin naurun yleisöltä.)