Millainen syöpä otettaisiin, nro 35

”Aina kun joku on lähdössä maailmasta, voi vielä lähettää terveisiä.

Loput on vietävä itse".

- Paavo Haavikko

 

Kuvassa vihitty sormeni. En ole juurikaan pitänyt sormusta, se on tuntunut epämiellyttävältä, eikä ole aina mahtunutkaan paikalleen. No nyt mahtuu, eikä tunnu epämiellyttävältä! Tämä on hyvä hetki (muodolliseenkin) vihkivalan uudistamiseen. Ajatuksissa aina. Kiitos Liisa!

Toinen kuva on läheiseltä Paloheinän hiihtomajalta, lumitykit työssään. Ehkä pääsen vielä hiihtämään, jos nikamat sädehoidossa rauhoittuvat.

 

Olen miettinyt, olisiko fiilis parempi, jos minulla olisi löydetty sellainen haimasyöpä (tai vaikkapa joku ihan muu syöpä), joka olisi voitu leikata ja sitten minut olisi todettu parantuneeksi, kuten jotkut todetaan? Ja sitten kahden-kolmen vuoden kuluttua taasen olisi todettu, että on se sittenkin uusiutunut ja levinnyt, kuten niin monilla sekin tapahtuu. Ja sittenhän olisi tilanne sama, kuin minulla nyt.

Minkähänlaista olisi odottaa uusia tutkimuksia ja elää pelossa, että taas se mörkö siellä nostaa päätään? Kun samalla netistä nopeasti löytää tiedon, että kyllä se suurella todennäköisyydellä jossakin vaiheessa nostaa. Toki on suuri merkitys sillä, kuinka pian sitä päätänsä nostaa ja millaista ”välielämä” on laadultaan ennen mörön uutta ilmaantumista. On siinä toinen tulemus kerrassaan kyseessä.

Vai onko reilumpaa ja yksiselitteisempää, kun tilanne on aivan selvä jo lähtöviivalla? Kuten minulla ja niin monilla muilla. En tiedä, kumpaakin vaihtoehtoa en voi kokea enkä niistä täällä raportoida. Kaikki myönteiset viestit ovat kohdallani olleen tilapäisiä jo niistä kerrottaessa. Kyllähän ihminen aika kovasti elämään, vaillinaiseenkin (mitä se sitten ikinä onkin, vaillinainen, meidän kaikkien), takertuu. Netistä näkee, miten hanakasti syöpäpotilaat luokittelevat itsensä terveiksi. Ehkä olen vain kateellinen.

 Hyviä viestejä odottaa, toivottavasti pahempaan varautuu. Olen mielestäni ainakin jossakin mitassa kyennyt näin syöpääni, vain minun omaan syöpääni, asennoitumaan.

Minulla tosiaan havaittiin kaksi etäpesäkettä rintarangan nikamassa (selkärankaa se kai oikeasti on). Niihin annetaan sädehoitoa kipujen ja murtumien estämiseksi. Sädehoitoa otan vastaan, sytostaatti olisi kyllä toinen asia. Jos sädehoito vähentää opiaattien tarvetta, on se kyllä hyvä juttu. Eikä tulisi murtumaa, joka voi jopa halvaannuttaa.

Painoni on siirtynyt  kiihtyvään pudotukseen. Vuoden ja ylikin taistelin siitä, että se ei putoaisi. Nyt on kuitenkin viitisen kiloa tullut alas kuukaudessa, kahdessa. Myös se on merkki sellaisesta, josta sen en haluaisi olevan merkki. Ajan merkit nähkää! Henkilökohtainen maailmanloppuni lähenee.

 

Joululahjojen ostamisen kanssa ei tarvitse onneksi säätää, en ole niitä vuosiin ostanut. Ostakoot asianomaiset jälkikäteen mitä haluavat, antamani pienen taloudellisen tuen turvin. Itse olen lähinnä kirjoja toivonut aina, niin nytkin. Eiväthän nuo kuitenkaan malta olla jotakin hankkimatta, arvaan.

 

Valitettavasti olen huomannut, että kirjoitusteni taso on heikentynyt sitä mukaa, kun syöpä ja lääkevaikutukset etenevät. Sitä pahoittelen, mutta aikomus on silti toistaiseksi jatkaa. Onhan tämä nyt vieläkin aika laadukasta. Jos olette eri mieltä, pyydän pidättäytymään kommenteista.

 

Päivän puujalka

Mies meni psykiatrille. ”Tohtori, minusta tuntuu siltä, että olen koira, enkä ihminen”. 

”Onpa erikoinen vaiva, kauanko tuota on teillä ollut?”, kysyi lääkäri.

”Aivan pennusta saakka”, vastasi mies.

(Jokohan näissä alkaa olla toistoa, en millään jaksa tarkastaa asiaa. Jos on, sallin hiukan väljähtyneemmänkin naurun yleisöltä.)