Ajattelin avata blogin loppumatkaa varten, mutta kokeilen ensin näin fbssä. Ajatuksia elämän tässä vaiheessa siis.
"Päivä kerrallaan tässä kaikki eletään". Ei muuten pidä paikkaansa. Juuri kukaan ei elä päivä kerrallaan. Ehkä terminaalivaiheen lopussa oleva kuoleva tai kuolemaantuomittu, joka on tehnyt viimeisen vetoomuksen kuvernöörille.
Tappavaa syöpää sairastava ei ainakaan elä päivä kerrallaan, vaan viikko, kaksi, kuukausi kerrallaan. Tuolla odottaa ensimmäisen lapsenlapsen syntymä, kastaminen, ehkä joulu. Odotettu matka vaimon ja ystävien kanssa. Tai jotakin muuta. Kovasti olemme sidottuja tähän aikaan ja tulevaan, oikein se onkin.
Yksi neuvo. Älkää sanoko kuolemansairaalle lähimmäiselle, että minähän voin kuolla huomenna bussin alle, ei sitä tiedä, kuka ensiksi lähtee. Ei tiedä, mutta tuollainen ei yksinkertaisesti kuulosta hyvältä, vaikka tarkoitus olisikin sellainen, ja on tietysti.
Jos ei ole sanottavaa, voi sanoa, ettei ole sanoja, eikä sanottavaa. Se taas kuulostaa hyvältä.
Taistelusta ei ole kysymys. Ymmärrän tsemppiviestit, onhan hoidoissa kestämistä. Mutta syöpä tekee sisälmyksissä omaa työtään oman tahtonsa mukaan ja jokaisessa ihmisessä hiukan eri tavalla. Ja mitä taistelemista on esimerkiksi minulla, kun tiedän häviäväni? Kyllä tämä on vain päivästä toiseen elämistä, joka päivä jonkin vaivan kanssa.
Päivän puujalka:
Alokas tuli armeijaan. Kysyttin: -Nainut vai naimaton? -Nainut. -Lapsia? -Ei ei missään tapauksessa, vain aikuisia.
Matti masokisti
27 kommenttia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti