Ruotsi teemana nro15

”Blomma blomma Bitterhet,

Hur står du nu så full

Av guldmogen honung

För all din beskhets skull.

Hur dignar du av skänker,

Som ängarnas mandelblomma

Väl aldrig kunde bära

Den blidhyllta fromma.

Plåga och välsignelse –

Var har väl sin.

Inte vet jag livets mått,

Men vet att du blev min.

Din kalk var som eld.

Din saft var som galla.

Du bjöd sju bedrövelser,

Och jag drack dem alla.

Blomma blomma Bitterhet,

Hur blev du sist så rik

På varmgyllne honung,

Som är solljuset lik.

Här står jag, matt av sötman

I din klarnande gåva.

Med Adam vill jag jubla.

Med Job vill jag lova.”                                         -Karin Boye, ruotsalainen runoilija

 

Teksti on vaikeahko, en löytänyt siihen suomennosta. Käännöskoneen tuotos oli aivan naurettava. Mutta tiedän, että minulla on lukijoita, joiden äidinkieli on ruotsi tai jotka sitä hyvin osaavat. Tunnelmaan pääsee vaatimattomammallakin kielitaidolla. Tähän runoon on Eva Dahlgren tehnyt vaikuttavan laulun, se löytyy Youtubesta.

Mutta tuo sisältö, se on vaikuttava ja liittyy siihen, mitä itsekin tunnen. Kaikkien elämän murheiden ja katkeran kalkin jälkeen kirjoittaja haluaa juhlia Aatamin kanssa ja ylistää Jobin kanssa. Kun elämä kuitenkin osoittautui lopullaan täydeksi ja eletyksi. Koko paketti.

Siitä elämässä on kysymys. Kiittää siitä, mitä on ollut, eikä kiukutella siitä, mitä ei ollut. Ja jos olisi ollut enemmän iloa, olisi itse Elämä asettanut toiseen vaakakuppiin enemmän murhetta. Mene ja tiedä, ehkä ei sittenkään. Mutta eihän uskoakaan voi olla ilman epäilystä. Epäilys on uskon sinnikäs, herkeämätön varjo. Kuin valo ja pimeys ovat ne erottamaton parivaljakko.

Tuo runo muistuttaa ajasta, jolloin olin puolisen vuotta Uppsalassa ystäväni J:n kanssa. Tarkoitus oli työskennellä siellä ja tutkia opiskelumahdollisuuksia, mutta lyhyeksi jäi käynti. Yksi syy oli se, että yritin ostaa huoltoasemalta Marlboroa, mutta myyjä tarjosi sitkeästi Marabou-suklaata. Tupakka jäi, mutta aloin lihoa. No ei se niin mennyt, kyllä Suomi-poika sai tupakkansa.

Jäljempänä mainittu Datsunini oli ränsistynyt lisää Uppsalan aikaan mennessä. Yhteen aikaan se ei lähtenyt kuin työntämällä käyntiin. Kyytiin otetut piti valita enemmänkin reippaan ja riuskan olemuksen kuin sievien kasvojen perusteella.

Pieni maailma, vaimoni oli tuossa kaupungissa, vaikka tutustuinkin häneen vasta yli kymmenen vuoden päästä. Jotakin kihelmöintiä kuitenkin päivittäin tunsin. Olisikohan Liisa suostunut työntämään autoni käyntiin? Se jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Muistoksi jäi joltinenkin ruotsin taito. Sitä en kuitenkaan oppinut teurastamon lihapullakoneelta, jonka päivittäin työnäni pesin.

Uppsala tuli siitäkin mieleeni, kun silloinen sikäläinen ystäväni S otti minuun yhteyttä vuosikymmenten jälkeen muutama viikko sitten. Kaikki yhteydenotot, aivan ilmeisesti sairauteeni liittyvät, ovat lämmittäneet. Mutta ehkä nämä kaukaisemmat ystävät aivan erityisesti.

Sanoin, etten ota enää sytostaattia ja se päätös pysyy. Nyt on kuitenkin esillä aivan muu mahdollisuus kiitotieni pidentämiseen. Kovin paljon ei ole aikaa harkita. Toki haluan kertoa asiasta täällä blogissa, kun aika on. Kun aika on, niin saavuthan!

 

Puujalan tilalla pari muistelusta, toinen vanha ja toinen hieman tuoreempi.

Sain kesällä -77 ajokortin ja samaan aikaan isäni osti tullihuutokaupasta sinne juuttuneen sporttisen amerikanraudan, Oldsmobile 442:n. En ollut autoa vielä nähnyt, mutta janosin siitä etukäteen tietoa, se tuntui paremmalta vaihtoehdolta tyttöjen kyytimiseen kuin oma Datsunin rämäni.

Isä kertoi, että autossa on mm. nahkaistuimet. Se tuntui kaiken kruunaavalta yksityiskohdalta. Kun sitten näin auton, huomasin siinä olevan muovipäällysteiset istuimet, vinyyliksi kai sitä materiaalia sanottiin.

Huomautin havainnostani isälle, joka sanavalmiina miehenä kuittasi: ”Olet oikeassa, mutta se on amerikkalaista erikoismuovia ja siten parempaa kuin maailman paraskaan nahka".

 

Muutama vuosi sitten tapahtui tämä. Kuten ehkä tiedättekin, voi jutun oikeusistuntoon kulua pitkäkin aika siitä, kun haaste on vastaajalle annettu. Niinpä eräässäkin jutussa jouduin puolentoista vuoden jälkeen palauttamaan mieleen, mistä olikaan kysymys. Ihastuin siihen, miten taidokkaasti ja selväsanaisesti olin aikaisemmin asian ja vaatimukset tuossa asiakirjassa esitellyt. Kun rehvastellen toin tämän esiin toimiston maanantaipalaverissa, totesi nuorempi osakas M, että muuten hyvä, mutta se on kylläkin hänen kirjoittamansa. Vaikka minun nimeni olikin alla.