Vaikea päätös nro 14

”Taas valo viiltää taivaanrantaa

Se päivän yöstä erottaa.

On tullut aika pois se antaa,

Jota niin paljon rakastaa.

Sen järjellä me ymmärrämme,

Kun toinen lähtee toinen jää.

Vain pieni lapsi sisällämme

Ei sitä tahdo käsittää."                                  

     -Petri Laaksonen

 

Aika tunteellista, mutta saahan sillekin joskus antaa vallan. Kovia aikoja tässä eletään.

Ilmoitin perjantaina yksityissairaalaan, jossa olen saanut sytostaattihoitoa, sekä HUSin palliatiiviseen yksikköön, että syöpähoidot osaltani ovat päätöksessä. Aikaisemmin ilmoitin siitä läheisilleni. Päätös on minun, yksin minun. Tämä on minun elämäni ja minun kuolemani. Voin kuunnella läheisiä ja lääkäriä, mutta itse joudun päättämään.

Olen saanut hyvää hoitoa ja minua on yritetty vilpittömästi auttaa. Nyt olen tullut johtopäätökseen, että olen tässä suhteessa inhimillisen avun ulottumattomissa. Syöpä etenee niin kuin tahtoo, eikä kukaan ihminen tiedä, kuinka kauan elän kivutonta ja elämisen arvoista elämää ja kuinka kauan sitten jotakin muunlaista elämää. Kaiken otan vastaan, on pakko. Minulle on vakuutettu, että kipuja ei tarvitse kärsiä. Haluan olla kotona niin kauan, kun en ole kohtuuton taakka.

Seuraava paikka on Suursuon palliatiivinen osasto, vai oliko nimi saattohoito-osasto. Se on onneksi aivan kotini lähellä. 

Kuukausista on kaikessa joka tapauksessa kysymys.Toivon, että tuleva huono aika on mahdollisimman lyhyt.

Tuli mieleen hieman naiivi ajatus ja vertaus loppuelämästäni. Kerron sen, olenhan naiivi, parantumaton romantikko ja jopa humanistiksi eräs ystäväni minua nimitti. Otan mielelläni ja rajoituksetta vastaan kaikkia myönteisiä arviointeja itsestäni. Mieluiten julkisesti.

Ajattelen, että olen lentokone kiitotien alussa. Sytostaatit ovat aine, joka on estänyt moottoreita yltymästä täyteen jylinään. Nyt on pidäkkeet poistettu ja moottorit pauhaavat. Kone lähtee liikkeelle. Loppuelämäni on se kiitotie, joka on jäljellä ennen nousua. Sitten nousen ja katoan taivaan sineen, pois näkyvistänne. Siinä se sitten on. Mutta en katoa sinne vielä, nyt moottorit vasta jylisevät ja jarruja hellitetään. Kiitotien pituutta en tiedä.

Päätös hoidon lopettamisesta oli vaikea ja samalla helppo. On todennäköistä, että hoitoja vastaanottamalla eläisin hieman pidempään, ja hyviäkin päiviä voisi olla joukossa. Ratkaisevaa oli se, että kuvittelin meneväni ensi viikolla sytostaattitiputukseen. Siitä se ”ei” syntyi, odotettavissa olisi liikaa väsymystä ja liikaa pahoinvointia. Tilanne olisi aivan toinen, jos olisi toivoa paranemisesta tai edes tilapäisestä elämän laadukkaasta hieman pidemmästä jatkosta.

Olen ymmärtänyt, että joillekin potilaille lääkäri joutuu kertomaan, että hoitojen jatkaminen on tarkoituksetonta ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Itse en tuota tilannetta halua, haluan olla oman elämäni sankari. Ei vainenkaan, olen kaikkea muuta kuin sankari. Pelokas ja epävarma tulevan edessä. Mutta toisaalta, vuosi on ollut aikaa tähän sopeutua.

 

Päivän puujalka:

Säädylliset puujalkavitsit alkavat ehtyä, mutta kokeillaan nyt ainakin yhtä vielä (rajoilla mennään):

Intiaanisoturi meni päällikön luokse. ”Oi päällikkö, voitko kertoa, miten osaat aina antaa niin hyvän ja osuvan nimen heimoomme syntyvälle poikalapselle?”  ”Se on helppoa”, vastasi päällikkö, ”tilanne, jossa olen, kun poikalapsen syntymästä ilmoitetaan, ohjaa minua. Näin saivat nimensä Kaarteleva Haukka, Valkea Pilvi, Sumuinen Vuori ja monet muut. Mutta mistä sait ajatuksen kysyä tätä, oi Naiva Koira?”