Neljäs kirjoitus

"Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä" L. Viita.

Olen miettinyt, muuttuuko ihminen henkistyneemmäksi ja jotenkin paremmaksi, kun kohtalokas tauti murjoo. Kun on tullut sille graniittimuurille, jota ei ylitetä eikä sivuuteta. Sen juurelle on alistuttava makoilemaan ja odottamaan.

Itse haluan ajatella, että kyllä, ehkä vähän. Olen erittäin kärsimätön luonne, ja muiden pitäisi olla yhtä nopeita tai pinna käryää. Ehkä hiukan olen tässä edistynyt. Ja muistan, että liikenteessä tulee itsekin töpättyä, vaikka harvoin. Ja että muut eivät ole ajatustenlukijoita, kun vaihtaa odottamatta aivan toiseen aiheeseen kesken keskustelun.

Tästä tulevat mieleen kokemukset muista syöpäpotilaista päiväklinikalla. Mitään kiihtymystä tai mielenkuohua en havainnut, kaikki toimivat ja käyttäytyivät arkisesti. Monella tietysti tukenaan toivo paranemisesta.

Sanoisin, että yllättävän nopeasti rutiinit palaavat alkujärkytyksen jälkeen, arki jatkuu. Aika tavallista eloa tämä on.

Jotkut ovat kysyneet, koenko epäoikeudenmukaisena sen, että sairastuin kohtalokkasti suhteellisen nuorena kesken työelämän. Silloin tulee mieleeni se nuori mies, alle kaksikymppinen, joka ei jaksanut kuin nukkua sytostaattihoidoissa. Hän näytti jo aivan kuolleelta. Häneltä voisi tuota mennä kysymään. Elämä olisi ollut edessä kaikkineen, mutta siellä hän makasi, eikä muuta voinut.

Kysyä ei saa, itse saa kertoa. Se oli laki huoneessa, jossa kuusi sai hoitoa kerrallaan. Joillekin tervehtiminenkin oli vaikeaa, jotkut selittivät hyvin paljon asioitaan. Tiedättehän rouvasihimisen, joka kännykkään pulputtaa bussissa kantavaan ääneen kaiken ystävättärelleen, mitä osti kaupasta, miten ruoanlaitto yksityiskohdissaan sujui ja miten pikku Eemelin nokka vuotaa yhä vaan.

Eräs mies puhui yhteen putkeen puolitoista tuntia nikkarointiharrastuksestaan. Lopuksi hän sanoi, että kerran hän sai sellaista lääkettä, ettei voinut puhua mitään taksissa matkalla kotiin Hyvinkäälle. Sanoin, että taisi olla piinallinen matka. Sutkautukseni saavutti yleisen hyväksynnän hoitohuoneessa.

Kerran meitä jäi kolme vierekkäin, minua noin 10 vuotta nuorempi ja saman verran vanhempi nainen ja minä. Kaikilla sama kohtalo edessä. Keskustelusta tuli mielestäni antoisa, toivon heidänkin saaneen siitä jotakin.

Päivän puujalan tilalla kertomus omasta elämästäni:

Hoidin 90- luvun lopulla erään merkittävän yhtiön vakuutuksia vakuutusyhtiössä. Sain siis kutsun heidän hienoihin 60-vuotisjuhliinsa Oopperaan. Erään tarjoilupöydän teemana oli eksoottiset hedelmät. Keskustelin sivistyneesti erään pariskunnan kanssa, rouva oli ko. yhtiön johtajia. Samalla maistelimme eksoottisia hedelmiä. Eräs kulho näytti hyvin erikoiselta. Laitoin yhden "hedelmän" suuhuni samalla ihmetellen, mitä ne olivat. Ihmiset olivat kulhoon laittaneet persikankiviä persikan syötyään, sellainen oli nyt suussani. Otin sen nopeasti pois ja mutisin, että käyn kiertämässä ja tervehtimässä muitakin. Koko loppuillan, kun käänsin katsettani, näin heidän tuijottavan minua outo ilme kasvoillaan etäämpää. Sanaakaan ei enää vaihdettu.