Kokeilu nro 3

  

”Sillä rakkaus on väkevämpi kuolemaa, sitä suuret vedetkään ei sammuttaa" -Pekka Simojoki 

Vaimoni on parasta, mitä minulle on tapahtunut ihmissuhderintamalla. Ja paljon on hänen kanssaan tapahtunutkin 22 vuoden aikana. Ja vielä vaan tapahtuu. 

Voiko vakava, kohtalokas sairaus parantaa suhdetta puolisoon ja lapsiin? Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin vastata myöntävästi. Olen tullut heidän kaikkien kanssa entistä lähemmäksi, vaikkei elämä sinällään ole muuttunut. Samoista asioista puhutaan, murheista ja ilon aiheista. Sairaudestani ja sen seurauksista puhutaan, ei sitä voi välttää. Mutta paljon siis aivan tavallisista asioista. Ehkä keskusteluista on jäänyt pois turhaa. Asiat tuntuvat jotenkin pelkistyneemmiltä ja tärkeämmiltä. 

Olen kuullut tarinoita siitä, että kuoleva on jäänyt yksin, läheistenkin hylkäämäksi. Se kuulostaa kauhealta, vaikka en tietenkään tunne asioiden taustoja. On kyllä niin, että vaikka ihminen menee kuolemaan yksin, elää hän sitä ennen yhteydessä muiden kanssa. Väitetään, että yksinäisyys voi tappaa. Inha kuolema se olisi. 

Eräs ihminen sanoi sairastuttuani, että tällainen sairaus voi olla raskaampi läheiselle kuin sairastuneelle. Melkein loukkaannuin hänen ymmärtämättömistä sanoistaan, minähän tässä olen kuolemassa eikä vaimoni. Nyt ymmärrän hänen sanojaan. Puoliso sairastaa mukana,  joutuu venymään henkisesti ja käytännön asioissa paljon,  silloinkin kun ei oikein enää jaksaisikaan. 

Oma vaimoni on joutunut kärsimään kanssani ja puolestani, miettimään yksinäistä tulevaisuutta, hoitamaan käytännön asioita, joista osa on aivan uusia hänelle. Ja hoitamaan minua huonoina päivinä. Olen kovin kiitollinen kaikesta. Joka päivästä,  myös tukkoisista. 

Myös lapsiin on tapahtunut lisää lähentymistä. He ovat halunneet kuulla paljon vanhoista asioista, suvun tapahtumista ja muista sattumuksista. Olen kokenut sen tärkeänä. He haluavat liittyä siihen sukupolvien kiertoon, jonka osa olen minäkin. 

Myös vaimoni lapset ovat olleet tukenani vaikealla ajalla. 

Päivän puujalka: 

Möttönen Savosta oli rikastunut 70- luvulla metsäkaupoilla. Kun rahaa oli, oli päästävä ulkomaille. Ja heti vaan Karibian risteilylle. Illallisella Möttönen yksinäisenä ohjattiin toisen yksinäisen pöytään, hän sattui olemaan ranskalainen herrasmies. Kiusallista, yhteistä kieltä ei ollut.  

Ruokien saapuessa ranskalainen kuitenkin sanoi ”bon appetit". Möttönen oli hämillään, kuinka hän nyt vasta esittelee itsensä? Hän vastasi kuitenkin ”Möttönen". Seuraavana päivänä sama asia. Möttönen oli aivan ihmeissään, taasko esittely. Kun ei muuta osannut, sanoi nimensä. Ja kuusi päivää mentiin näin.  

Viimeisenä päivänä Möttönen tapasi toisen suomalaisen ja kertoi tälle tohkeissaan oudosta ranskalaisesta.  

Tämä valisti Möttöstä, että kysymys oli hyvän ruokahalun toivotuksesta, ei esittäytymisestä. Möttönen oli hyvin kiusaantunut ja päätti korjata mitä vielä voi. Hän sanoi  viimeisenä iltana ranskalaiselle ”bon appetit" Tämä vastasi empimättä ”Möttönen".