Elämänkaarta, nro 21

 

Elämänpituinen uni:

ihmisiä, vuosia, elämää.

Kaikkea paljon ja liian vähän

ja kaipuu oman yksinäisyyden luo.

Puut tulevat liki.                 -Helena Anhava

 

Olen ollut lähellä hukkumista kaksi kertaa kaksi-kolmevuotiaana. Ensimmäisellä kerralla äitini oli vilkaissut pihalle ja nähnyt minusta enää punaisen pipon suuren ojan vedenpinnalla. Nopeasti tietysti tultiin hätiin ja minut ongittiin ojasta ylös.

Toisella kerralla isäni oli ojentanut minua Korkeasaaren lautalta laiturilla jo olleelle serkkujeni isälle P:lle. Lautta oli kuitenkin irronnut laiturista ja olin siksi pudonnut mereen. Lautta oli tullut takaisin, mutta ihmiset olivat työntäneet sen pois laiturista. Vesi oli ollut aivan sameaa, mutta P. oli sokkona haromalla saanut kiinni minulla silloin olleista pitkistä hiuksista ja nostanut minut ylös.

Tällaisia ja monia muitakin läheltä piti-tilanteita (sellaisia, jotka itsekin muistan, vaikkapa liikenteessä) on tullut mieleen nyt, kun elämä sairauden myötä on eräällä tavalla kääntynyt paljon enemmän sisäänpäin, ajanvietoksi omien ajatusten kanssa.

Ei tullut lähtöä silloin, sain elää ja kokea. Nyt ollaan tässä, ainakin kokeneena, jos ei viisaana.

Ensimmäisen lapsemme piti syntyä elokuussa 1985. Viikkoa ennen laskettua aikaa äiti sanoi, ettei lapsi enää liiku. Kätilöopistolla todettiin, että lapsi oli kuollut kohtuun. Synnytyksessä sitten selvisi, että sikiö oli kuukausia aiemmin pienikokoisena itse tehnyt silmukan napanuorasta ja kuristunut sitten siihen syntymän lähestyessä. Tai itse asiassa ravinnon saanti oli solmun vuoksi estynyt. Tästä kauniista täysikokoisesta tytöstä olisi tullut Vilma Ilona. Tätä menetettyä elämää olen sairauteni aikana miettinyt varmaan enemmän kuin kaikkina edeltävinä vuosina. Myös monia muita edesmenneitä. Se kuuluu tähän elämäntilanteeseen, arvaan.

Kävimme viime kesänä haudalla, jonne Vilma Ilona (häntä ei kastettu, koska hän syntyi kuolleena) on Joensuussa haudattu. Kuvassa olevan hautakiven pieni risti muistuttaa hänestä. Monenlaiset ajatukset myllersivät vuosien jälkeen mielessäni siinä seisoessani. Elämän arvaamattomuus näyttäytyy aina yhtä ehdottomana kuoleman äärellä. Jää kysymyksiä ilman vastauksia. Voin vain arvailla, millainen elämäni ilo tuosta prinsessasta olisi voinut tulla. Kuva kuolleesta vauvasta tatuoitui jonnekin aivoihini. Yhdennäköisyys ainakin vastasyntyneenä pikkusisareen oli hämmästyttävä, sen sain todeta vajaata kahta vuotta myöhemmin.

Syöpärintamalta ei mitään uutta. Jos kuvantaminen hoidon tehoamisesta vielä tehdään, on sen aika vasta marraskuun loppupuolella. Nyt täytyy vain toivoa, ettei mikään pahempi tulehdus pääse iskemään ja tuhoamaan hyvin alkanutta palliatiivisen potilaan uraani ennenaikaisella kuolemalla.

Kun nyt hoidot ovat loppuneet, on varmasti aika kiittää monia ihmisiä. Meilahden syöpäosaston päiväklinikalla hienoja hoitajia K:ta ja A:ta, kaikkia HUSin palliatiivisen osaston lääkäreitä sekä muutamia syöpäklinikan lääkäreitä (siellä valitettavasti oli myös kielteisiä kokemuksia). Yksityisellä puolella kiitos sytostaattihoitaja O:lle, lääkäri J:lle ja jo aiemmin kiittämilleni röntgenhoitajille. Ja muillekin, jotka eivät nyt tule mieleeni.

Helsingin kaupungin palliatiivinen hoito on vielä kirjoittamaton lehti, tapaan lääkärin ensi kerran myöhemmin lokakuussa.

Torstaina työskentelin, kävelin ja yritin voimailla hiukan. Illalla vielä oopperassa ja vasta kymmeneltä kotona. Seurauksena hyvin vetelä aamupäivä tänään. Näin se menee, en kadu.

 

Puujalan tilalla

Sisaren poika E. meni aikoinaan lastentarhaan. Eräs pieni tyttö ihastui pieneen poikaan ja sanoi tälle: ”E., minä pidän sinusta!”. E. vastasi: ”Voi voi, olisin halunnut pysyä vielä poikamiehenä!”.

 

Veljeni T. oli aikoinaan meillä katsomassa lasteni Eerikan ja Eliaksen perään. Eerika puhui, käveli ja touhusi. Elias sen sijaan oli vielä konttausiässä. Eerika työnsi Eliaksen pimeään vessaan ja sulki ovenkin perässä. Elias ehti alkaa itkeä lohduttomasti ennen kuin T. ehti hätiin. Eerika totesi vain: ”Elias on huonotuulinen”.

 

Hankimme uusperheelle ensimmäisen yhteisen asunnon 90-luvun lopulla. Naapuri tuli esittäytymään ja kertomaan, ettei tässä olla ihan tavallista kansaa vaan arvokasta Pakilan keskiluokkaa. Hän kertoi olevansa paitsi eläkkeellä oleva pankinjohtaja, myös numismaatikko.

Hänen lähdettyään Liisan tytär T. (äidinkieli ruotsi ja oli varmaan kuullutkin huonosti) kysyi: ”Miksi se mies sanoi olevansa ruumislaatikko?”. 

---

 [MH1]