Muistoja vanhemmista, nro 23

Isä

Äiti

Appiukko

”Aikainen lintu madon nappaa”                                                       -Sanonta

”Niin, mites tuo madon näkökulma tässä?”                                         -Mato

 

Ne blogini lukijat, jotka tunsivat isäni, muistavat hänet melko erikoislaatuisena ihmisenä. Eikä turhaan, monia tapauksia olisi muisteltavaksi. Tässä yksi.

Äidin ja isän rivitalon päätyasunto paloi osittain kesällä 1996. Neuvoteltiin vakuutusyhtiön kanssa irtaimiston kertakorvauksesta, ja vanhempani pyysivät minut avuksi, koska työskentelin silloin vakuutusalalla.

Neuvottelu käytiin vanhempieni ahtaan tilapäisasunnon keittiön pöydän ääressä. Siinä istuivat äitini, vakuutusyhtiön korvauspäällikkö ja minä. Isä ei suostunut osallistumaan, vaan istui olohuoneen puolella keinutuolissa keinuen äkäisin liikkein.

Neuvoteltiin, välillä isä kävi keittiön ovella ja sanoi vain jonkin vaatimansa rahasumman, jonka kaikki (myös hän) tiesivät olevan todella reilusti yläkantissa. Muuta ei kuulunut, hän vain meni saman tien takaisin toiseen huoneeseen keinumaan. Vakuutusmies katseli tätä oudoksuen. Neuvottelu keskeytettiin tuloksettomana ja sitä päätettiin jatkaa vakuutusyhtiön tiloissa seuraavalla viikolla.

Kysyin isältä, kun oltiin omassa porukassa, miksi hän oli käyttäytynyt niin. Hän sanoi, että vakuutusyhtiöltä pitää vaatia ainakin kaksinkertaisesti se, mitä itse pitää oikeana ja kohtuullisena. Muuten ei saa sitäkään. On ne sellaisia, vakuutusyhtiöt.

Menimme vakuutusyhtiöön edelleen jatkamaan kahdestaan äidin kanssa. Oli kuuma päivä, eikä neuvottelu edelleenkään edistynyt. Erimielisyys korvaussummasta oli melkoinen. Äitini oli tuskainen ja huonovointinen. Äiti sanoi lopulta: ”Lähdetään Matti, Eero (siis isäni) saa tulla jatkamaan neuvottelua”.

Korvauspäällikkö ryntäsi hätäisesti ylös ja sanoi: ”Ei ei rouva, istukaa alas. Sovitaan tämä asia nyt”. Ja niin se sovittiinkin, hän ei ilmeisesti halunnut jatkaa sen oudon keinutuolimiehen kanssa, ymmärrän sen. Äiti osasi siinä vetää oikeasta narusta.

Tähän muisteluun liittyy valitettavasti kuolema. Äitini oli ilmeisesti sairas jo neuvottelun aikaan, hän kuoli sydänkohtaukseen pari viikkoa sen jälkeen.

Minulla on ollut onni saada elämääni kaksi hauskaa ja huumorintajuista appiukkoa. Jälkimmäinen heistä oli tunnettu sutkautuksistaan, jotka kaikki eivät ehkä ole enää niin sanotusti poliittisesti korrekteja.

Kun olimme Herttoniemen sairaalassa katsomassa Liisan isää Aarnea hänen tehdessään jo kuolemaa (taas kuolema), kukki huumori vielä vahvana. Liisa sanoi: ”Me tulimme sinua katsomaan”. Aarne vastasi: ”Minä taas katson, miten te katsotte, kun te katsotte”.  Yksinkertaisen nerokasta minusta. Nauroimme kaikki.

Tämä herra Aarne oli hyvin tyytyväinen, kun kotisairaanhoidon nuoret naishoitajat kävivät antamassa lääkkeet hänen vielä kotona ollessaan. Yhtenä päivänä tulikin sitten mustaihoinen hieman vanhempi mieshoitaja. Aarne kertoi sanoneensa hänelle: ”Saat tulla, mutta jätä keihäs eteiseen”. Aarnen kertoman mukaan hoitajakin oli nauranut vapautuneesti lääkkeitä antaessaan.

Sairausrintamalta ei juuri mitään uutta. Pahoinvointia, väsymystä ja päänsärkyä, jotka yhdessä aiheuttavat lievää aloitekyvyttömyyttä. Aamuöiden valvotut tunnit ovat masentavia. Yle Areenassa on dokumentti haimasyöpäpotilaasta, jonka tauti on aiheuttanut etäpesäkkeitä maksaan. Käsittääkseni hän haluaisi eutanasian kivut välttääkseen. En ole vielä katsonut, tulee kovin lähelle. Voi olla, etten katso ollenkaan.

 

Päivän puujalan tilalla muistelu toimistostamme.

Meillä oli tettiläisiä usein työharjoittelussa jokunen vuosi sitten. Taitavat olla peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Kun hoidetaan kuolinpesiä, saattaa jonakin päivän olla lähdössä kymmeniäkin kirjeitä kerralla. Annoin eräänä päivänä tällaisen nipun harjoittelijalle, kun hän oli lähdössä iltapäivällä kotiin. Pyysin häntä pudottamaan ne postilaatikkoon mennessään. Hän lupasi näin toimia.

Seuraavana aamuna silloinen lakimiehemme J. tuli silmät pyöreinä toimistolle sama kirjenippu kädessään. Hän kysyi, miksi joku oli laittanut meidän lähtevät kirjeemme saapuvan postin lokeroon. Olimme silloin eräänlaisessa toimistohotellissa, ja postinkantajan työn säästämiseksi oli kerrokseemme tuotu yrityksille lokerikko aivan ulko-ovemme taakse saapuvaa postia varten.

Kun harjoittelija tuli, kysyin, miksi hän oli laittanut kirjeet sinne. ”Sinähän pyysit laittamaan ne postilaatikkoon!” Kysyin, onko hän huomannut, että kadulla on siellä täällä keltaisia laatikoita ja niissä luukku kyljessä. ”Kyllä, olen ihmetellytkin, mitä ne oikein ovat”.