Tyttäreni Eerikan kirjoitus, nro 34

 

Isä kysyi, haluaisinko olla yksi blogin vierailevista kirjoittajista ja antoi tätä tehtävää varten ohjeet: Kehu mielellään, mutta jos se ei onnistu, pidä postaus ainakin neutraalina, haukkua ei saa. Ohjeet eivät olleet tarpeen. Olisi vaikeaa keksiä haukkumisen aihetta, tai edes neutraalia sanottavaa. Niin hyvä isä on Masa veljelleni ja minulle ollut.

 

Minua aiemmin äidiksi tullut ystäväni mainitsi kerran, että vasta oman lapsen saatuaan voi ymmärtää omien vanhempien rakkauden itseään kohtaan. Allekirjoitan tämän huomion täysin. Olen aina tuntenut itseni rakastetuksi, mutta nyt, kohta nelikuisen pojan äitinä, tunnen itse samaa ylivoimaista rakkautta omaa lastani kohtaan. Isämme rakkaus veljeäni ja minua kohtaan on näkynyt turvallisessa lapsuudessa ja kasvatuksessa, josta haluan nyt itse vanhempana ottaa mallia. Tässä muutamia isältä opittuja asioita:

 

·        Ei oikeasti kannata välittää liikaa siitä, mitä muut ajattelevat ja siten häpeillä turhia. Jokainen ihminen ajattelee loppujen lopuksi itseään, joten usein kiusalliset ja hävettävät tilanteet ovat sellaisia juuri asianosaiselle. Ihmisillä on taipumus muistella omia noloja tilanteitaan, mutta ei muiden. (Tämä on hyvä pitää mielessä, kun nolo tilanne vuosien takaa putkahtaa yllättäen mieleen aamuyön pimeinä tunteina.) Taidan olla isän tyttö, kun minullekin silloin tällöin näin tapahtuu.

·        Mikään asia ei ole niin paha, ettei sitä voisi kertoa isälle. Tätä isä toitotti jopa ärsyttävyyteen asti lapsuudessani. Mutta isän oppi meni perille. Tunsin aina, että isälle voi kertoa mitä vain, ja se oli hieno, turvaa luova tunne lapselle. Haluan, että poikani tuntee samoin, eikä hänen tarvitse salata minulta mitään.

·        Isä tapasi sanoa veljelleni ja minulle, ettemme ole parempia kuin muut, mutta emme huonompiakaan. Tämä on tärkeä ajatus, ja muistan pohtineeni tätä jo hyvin pienenä. Olisi ylimielistä ajatella olevansa muita parempi tai jotenkin muiden yläpuolella, mutta toisaalta ei saa pitää itseään muita huonompanakaan. Tässä ajatuksessa näkyy blogissa aiemmin esiin tullut Matille tärkeä periaate: Jokainen ihminen on yhtä arvokas. Tämä vaarin ohjenuora auttaa minua kasvattamaan pojastani itseensä luottavan ja muita kunnioittavan nuoren miehen.

 

Blogin vakiintuneeseen tapaan seuraa loppukevennys: Vuosi saattoi olla 1991 ja Koff järjesti nimikilpailun uusille hevosilleen, eli niille Koffin puiston laidalla asustaville olutkärryjen vetäjille. Halusin osallistua kilpailuun, ja lähetimme isän kanssa nimiehdotukseni postikortilla. Ikävä kyllä (ja kuten kaikki paitsi minä saattoivat arvata) en voittanut kilpailua. Hepoista ei tullut Silkkitassua ja Karvanassua, vaan kaljahevosille näin jälkikäteen omasta mielestänikin paremmin sopivat Styrkka ja Fyrkka.